James McCartney: The Blackberry Train

MaybeNot

Joillain toisen sukupolven muusikoilla saattaa olla hankalaa, kun vanhempien varjot lepäävät raskaina yllä. Veikkaan silti että James McCartneyn kohdalla tilanne on tavallistakin vaikeampi, onhan hän Paul ja Linda McCartneyn ainoa poika.

Albumin avaava Too Hard ei rokkaa lainkaan turhan rajusti, ja olisipa kiekolle näin merkityksellisiä repäisyjä voinut vaikka pari lisääkin siunaantua. Waterfall tippuu hieman myöhemmin niskaan suuren kitaravallin voimalla, kuin jokin post-grungen ja post-rockin lahja, jota McCartney ei tunnu vain täysin ymmärtävän. Rockin vastavoimana toimii pehmeämpi rock-poppailu, mikä taittuukin tekijältään huomattavasti luontevammin. Suorastaan satumaisen rauhallisesti virtaava Unicorn syleilee puhtaalla kauneudellaan ja Ballerina on näpsäkkä siivu, vaikka tarpeettoman paljon viimeisimpien levyjensä R.E.M.:iä muistuttaakin.

Ikävä kyllä albumilla on yhteensä yksitoista raitaa, mutta eväät on aika tarkkaan syöty jo edellä mainittujen viisujen toimesta. Siinä missä isä-McCartney heittäytyi kokeellisen rohkeaksi sooloillaan, on neljänkympin merkkipaalua hiljalleen lähestyvä poika ottanut hämmentävän konservatiivisen linjan levyillään. Eikä siinä mitään, jos sieltä löytyisi edes kymmenes Yesterdayn voimasta, mutta ei. Ehkä suuren isän poikana on mahdotonta olla oma itsensä, mutta James ei ole enää mikään teini. Jos tämä on todella parasta mihin hän pystyy, olisi kenties syytä miettiä alan vaihtoa, keskinkertaista rockia kun on maailmassa riittämiin.