Radiopuhelimet: Saastan kaipuu

If Society

30-vuotista taivaltaan juhliva Radiopuhelimet on saavuttanut pisteen, jossa herroilta ei enää kysellä tulevaisuudensuunnitelmia. Neljätoista pitkäsoittoa ovat betonoineet yhtyeen osaksi kotimaista rankemman musiikin todellisuutta, jossa yhtye on saavuttanut vankan aseman, leveän fanipohjan ja tinkimättömän ryhmän maineen. Nykyinen kokoonpanokin on ollut muuttumaton viimeiset kaksi vuosikymmentä, joten vähäisempi joukkio olisi saattanut urautua jo aikoja sitten. Mutta Radiopuhelimet onkin Radiopuhelimet.

Vajaan kolmen vuoden takainen Ei kenenkään mää oli edeltäjiään akustisempi kattaus rähinää, jossa nyanssit ja koukut purivat ärhäkämmin, kun äänivallista oli leikattu tuhdeinta paksuutta pois. Lopputulema taisi tyydyttää ostavien massojen ja kriitikoiden lisäksi myös itse artisteja, sillä myös uusimmalla albumillaan yhtye leikittelee raskaan paahdon ja rauhallisempien elementtien erisuhteisilla sekoituksilla. Avauksena leukaperiin tärähtävä Lihamaisema on nimensä veroinen, gigeriläistä kauhua uhkuva äänihelvetti, joka ottaa minkä haluaa ja antaa vielä enemmän takaisin. Kvanttidisko kieriskelee pitkin lattioita kuin Oulun punk-piireihin syntynyt Prince ja Kaikki nopeaa räjäyttää kaiken Radiopuhelimien tapaan partikkeleiksi, tehden siinä samalla runoutta sirpaleista.

Eikä siinä vielä kaikki, niin räjähdys kuin ne muutkin osat koukuttavat kuin huomaamatta kuulijansa tarkoin ja taiten tehdyillä sipaisuilla. Ensikuulemalta kaikki saattaa tuntua yhtä vaihtelevalta kuin perämoottorien erilaiset äänet, mutta pinnan alla tapahtuu lopulta vaikka mitä, kunhan vain malttaa kuunnella ja keskittyä. Saastan kaipuu paljastaakin hiljalleen itsestään yhä enemmän ja enemmän, levyn ollessa lopulta kaikessa tylyydessään ja neroudessaan suorastaan mykistävä.

Suurin ja ihmeellisin kani joka kiskaistaan hatusta ulos, on kuitenkin eheys, jolla kaikki nämä elementit, palaset ja huudot muodostavat kokonaisuuden. Ainakin suurimmaksi osaksi akustisesti soitettu Tyhjyyksien välissä nyökkää edellisen albumin puoleen ja Mestari on poissa on kuin palanen noin neljännesvuosisadan takaisia Puhelimia. Radiopuhelimet on bändi historialla, mutta se ei tarvitse historiansa rakentamia hartioita murtautuakseen eturiviin yhä vuonna 2016. 14. pitkäsoitto onkin melkoinen vetäisy, sillä mikäli bändi olisi juuri perustettu, iskeytyisi se tämän kiekon avulla suoraan kotimaisen musiikin huipulle. Kuinka moni muu, yli kymmenen albumia pyöräyttänyt yhtye pystyy vastaavaan?