Travis: Everything at Once

Skotlantilainen Travis kuuluu brittipopin selviytyjiin. Se on harvoja 1990-luvun sumusaarten valtavirtaorkestereista, joka ei ole missään vaiheessa hajonnut. Ei, vaikka yhtyeen melodinen pop ei ole viime vuosituhannen jälkeen ollut millään muotoa trendikästä tai arvostettavaa. Se on sääli, sillä yhtye on julkaissut korkeintaan yhden heikomman albumin, vaikkei sen myöhemmät tuotokset olekaan yltäneet kolmen ensimmäisen levyn tasolle. Ennen kuin nyt.

Toisaalta, on täysin mahdollista että juuri tähtiin kimpoamattomuus on pitänyt orkesterin koossa ja järjissään kaikki nämä vuodet. Oli miten oli, ajan hengen mukaan nimetty (ja sitä teksteissäänkin tutkiskeleva) Everything at Once joka tapauksessa täyttää edellisen Where You Stand -albumin yhteydessä ilmaisemani haaveet ja toiveet yhtyeen sisällä edelleen kuplivasta potentiaalista.

Nythän on nimittäin niin, että glasgow’laiset ovat tehneet aivan erinomaisen albumin. Nelikko pelaa viisaasti vahvuuksillaan - tarttuvilla pop-melodioilla, jotka on sovitettu rikkaasti ja monipuolisesti. Everything at Once on oikeastaan jotain, mitä U2 olisi voinut tehdä All That You Can’t Leave Behind -albumin (2000) jälkeen ja Coldplay Mylo Xyloton (2011) tai A Head Full of Dreamsin (2015) sijaan, elleivät molemmat yhtyeet olisi kadottaneet itseään. Tämä vertailu on toki muuten täysin tarpeetonta, mutta se laittaa asioita perspektiiviin kun miettii millainen suosioero Travisin ja noiden kahden jättiläisen välillä on.

Travisin musiikkia voisi hyvällä syyllä kuvailla turvalliseksi, mutta samaan aikaan se ei kuulosta tippaakaan laskelmoidulta (vaikka Paralysed-biisin intron ooo-ooo-ooo-huudatukset ovatkin siinä rajalla). Epätrendikkyytensä vuoksi yhtyeen musiikki kestää myös aikaa paremmin kuin viimeistä huutoa olevien soundien metsästäjien hengentuotteet. Ja samaan aikaan Travis muuttuu riittävästi: kahdeksannella albumillaan he ovat iloisemmalla tuulella kuin koskaan.

Everything at Once sisältää useita lauluja, jotka eivät olisi tuntuneet vierailta yhtyeen toisella (The Man Who, 1999) ja kolmannella albumilla (The Invisible Band, 2001). Ja mikä parasta, ne olisivat mahtuneet noille levyille myös tasonsa puolesta. Samaan aikaan Travis myös yllättää: Magnificent Time aurinkoisuudellaan ja Radio Song romuluisuudellaan. Nimiraita funkyllä bassokuviolla ja nopeatempoisella puhelaululla, Idlewild raukealla huolettomuudella ja Josephine Oniyaman huiman hienolla laulusuorituksella. Viimeistään nyt voi sanoa, että Travis on palannut.