Iggy Pop: Post Pop Depression

Iggy Pop (s. 1947) on vihjaillut musahommien olevan päätepisteessä. Jos näin on, niin Post Pop Depression paketoi yhden punkin suurimman vaikuttajan uran komeasti. Ensimmäinen omaa materiaalia sisältävä sooloalbumi seitsemään vuoteen onkin jonkinlainen paluu 1970-luvun Berliinin aikaan.

Tuolloin Pop julkaisi The Stoogesin hajoamisen jälkeen keskeisimmät soololevynsä The Idiot ja Lust for Life David Bowien tarjotessa apuaan säveltäjänä, soittajana ja tuottajana (myös paria vuotta aikaisemmin julkaistu rockin kulmakivi The Stoogesin Raw Power oli Bowien ja Popin tuottama).

Senkin takia Post Pop Depression on suorastaan liikuttavan hieno esitys. Bowie on poissa, mutta Pop on löytänyt uuden tukipilarin: Queens of the Stone Agesta parhaiten tunnetun Josh Hommen. Voi olla, ettemme saa koskaan tietää tiesikö Pop Bowien sairaudesta jo silloin, kun hän lähetti uusien laulujen sanojen mukana Hommelle muistiinpanojaan Berliinin vuosilta.

Tämä kaikki saattaisi olla vähäpätöistä triviaa ja aika vastenmielistä tirkistelyäkin, ellei Iggy Pop sattuisi tällä albumilla kuulostamaan - juuri niin - David Bowielta. Hommen lisäksi bändissä on muitakin meritoituneita soittajia niin QOTSA:sta kuin Arctic Monkeysinkin riveistä. Soundi on kenties Popin mittapuulla hienostunut, mutta se tuo vain lisää sävyjä, ottamatta taiteilijan groteskista viehätyksestä varsinaisesti mitään oleellista pois.

Sunday ja Chocolate Drops kuulostavat rujompien runttausten seassa suorastaan heleältä, ja päätösraita Paraguayn lähes aurinkoisen popin kuin seinään pysäyttävä, suivaantuneen vanhuksen “pitäkää tunkkinne” -avautuminen maailmanmenosta kruunaa kappaleen ja koko albumin: Iggy on kyllästynyt kaikkeen, mutta haluaa silti olla koirasi. Kenties viimeisen kerran.