The Gotobeds: Blood // Sugar // Secs // Traffic

Sub Pop

Monikkomuotoiset nimet tuntuvat olevan laadun tae, kun kysymykseen tulee garage/punk/indie -henkinen räminä rock. Vajaa kaksi vuotta sitten Pittsburhin uusin rock-ihme vakuutti Poor People Are Revolting -debyyttialbumillaan, ettei rock suinkaan ollut kuolemassa, tai menettämässä edes etenemisvoimaansa. Pitää vain uskoa siihen mitä tekee, ja tehdä sitä, mitä sitten sattuukaan tekemään, täysillä.

Vuosi on nyt 2016, mutta mikään olennainen ei ole muuttunut The Gotobedsin universumissa. Albumin yksitoista raitaa on jaettu vinyylihenkisesti kahteen osaan, b-puolen avaajan haastaessa etenkin yhdysvaltalaisia kuulijoita. Kovin moni ryhmä kun ei voi täydellä pokalla todeta Cold Gold (LA’s Alright):in kaltaisessa kappaleessa: ”have you seen LA, they’re non-living proof”. Unohdetaan siis jenkeille tyypilliset silkkihansikkaat, sillä karmit kaulassa kelpaa edetä, sarkasmin ja ironian kukkiessa joka toisen betonilaatan raosta.

Ryhmän taipumus yhdistää näpsäköitä pop-koukkuja brutaaliin runttaukseen tuo mieleen nuoremman Sonic Youthin ja eräät post-punkin uuden aallon yhtyeistä. Tosin pittsburghilaiset eivät suostu kulkemaan ns. sovittuja reittejä pitkin, nelikon poukkoillessa eri tyylien siimeksessä ja väleissä. Toisinaan punk-rock naitetaan power-popin, new waven, no waven ja ties minkä muiden aaltojen kanssa yhteen, mutta koska vain lopputulos ratkaisee, ja se on erinomainen, saa bändi touhuta vapaasti mitä haluaa. Tästä todistuksena toimikoon vaikka ”Bodies” ja Glass House -raidat, jotka kumpainenkin ovat äärimmäisen tarttuvia pop-koukuilla varustettuja rock-siivuja, mutta jotka eivät kelpaa formaattiradioille pitkällä, runsaasti hunajoidulla tikullakaan tarjottuna. Prinikat rintaansa ansaitsee myös päälle 6 minuuttinen päätösraita Amazing Supermarkets, joka pirstoutuu lopulta äänten kaaokseksi ja sulkee levyn näin asianmukaisen ristiriitaisesti. Mitä äsken kuulinkaan, mitä se oikein oli? Kuunnellaanpa uudestaan…