Yak (GBR): Alas Salvation

Octopus Electrical

Kasteessa hieman heikomman nimen saanut Yak on Lontoon lahja garage-punkin maailmalle. Saarivaltiossa yhtye on nostettu paikallisen musiikkilehdistön toimesta korkealle, mikä nyt ei ole vielä mitenkään tavatonta. Yllättävää sen sijaan on se, että yhtye tuntuu vain petraavan ja kolmen lupaavan sinkun jälkeen julkaistu debyyttialbumi ylittää aiemmat pienjulkaisut oikeastaan joka saralla.

Täydellisyyttä hipova on avausraita Various (National Anthem), jonka jälkeen on turha odottaa small-talkia. Turpasauna on kiivasta, aggressiivista, säröistä, hakkaavaa ja nälkäistä, mutta trion onnistuu silti jättää ilmatilaa biiseihinsä. Jopa niihin kaikkein raivokkaimpiin. Yhtyeen debyyttisingle Hungry Heart on tästä mitä maukkain mallipala, kun alle kolmeen minuuttiin saadaan ujutettua raastoa, tunnelmointia (tavallaan nyt ainakin), sekä vahvaa melodisuutta, joka toimii noisen rajoilla heiluvan biisin selkäytimenä. Luettuna kaava saattaa tuntua saavutettavalta, mutta jokaista Yakin kaltaista onnistujaa kohtaan maailmalla tuntuu olevan vähintäänkin tuhat epäonnista etsijää – ja tuosta harvojen ja valittujen joukosta lontoolaiset ovat vielä ehdotonta kärkeä.

Rosoisuus onkin viety äärimmilleen ja esimerkiksi minuutin ja 10 sekunnin mittainen nimibiisi Alas Salvation kiteyttää neroutensa jo niin tiiviiksi dynamiitiksi, että tästä on vaikea pistää vastaisuudessa enää paremmaksi. Curtain Twitcher mölyää ja räyhää kuin Sonic Youth nuoruuden päivinään ja Harbour the Feelingin skitsofreenisessa kaoottisuudessa voi tuntea Velvet Undergroundin kosketuksen.

Betonisen pehmeä pinta on kuitenkin vain yksi puoli Yakin karvasta, ja ilahduttavan usein kolmikko ymmärtää päästää jalkaansa kaasulta. Lähes jokaisessa raivonpurkauksessa ja äänitulivuoressa onkin pehmeämpi osansa, joskus parin sekunnin mittainen, joskus huomattavasti mittavampi. Todellista rikkautta, ja sitä kautta kestävyyttä, levylle tuovat kuitenkin Smilen kaltaiset irtiotot. Napakka poppis soitetaan rennommin, unohtamatta silti ruosteisia rykäyksiä ja Roll Another keikkuu heppansa selässä kuin jossain Jim Jarmuschin elokuvassa konsanaan. Doo Wah kierrättää puolestaan pop-musiikin melodista perintöä, joka kieritetään tosin ruuveissa ja nauloissa, ennen kuin kaikki taotaan seinään Radioheadilta lainatuilla vaajoilla.

13 raidan ja noin 40 minuutin mittainen matka sulkeutuu lopulta miltei 8 minuuttisen Please Don’t Wait For Men voimin. Loppurykäisy on mielenkiintoinen ja monipuolinen, eihän levyltä löydy yhtään toista kappaletta joka kestäisi edes 4 minuuttia. Onko yhtye löytänyt sisäisen Pink Floydinsa, vai mitä, mutta huojuva siivu pysyy raiteilla loppuun asti, kruunaten upean, viiden tähden arvoisen albumin.