The Strokes: Future Present Past (EP)

Cult Records

Jälleen yhtä rockin suurta vallankumousta uuden vuosituhannen alussa vauhdittanut The Strokes on bändi historialla. Ryhmän menneisyys on pääosin kunniakas, sillä harvalta yhtyeellä löytyy Is This Itin kaltaista debyyttiä, tai kymmenen vuotta sitten ilmestyneen First Impressions of Earthin kaltaista mestariteosta.

Rehtiä, suoraa ja konstailematonta kitararokkia työstävä New Yorkin ylpeys on myös 10-luvulla ehtinyt julkaista jo kaksi pitkäsoittoa, mutta yhä useammin bändin yhteydessä puhutaan niistä uran alkupuolen kiekoista. Näin tuoreen EP:n otsikko on nähtävissä ironisena viittauksena, sekä julistuksena jonka mukaan bändi kulkee kohti tulevaa ensin. Onko tämä aitoa innostusta, ja jos on niin miksi ryhmä, joka ei halunnut promota lainkaan kolmen vuoden takaista Comedown Machine -albumiaan, olisi nyt innoissaan?

Vastaus lienee osittain johdettavissa levy-yhtiöihin. Saatuaan sopimuksensa täyteen edellisen isännän kanssa bändi teki uuden diilin Cult Recordsin kanssa ja kuuleman mukaan luvassa olisi pitkäsoittoakin. Ja näitä EP:n kolmea uutta kappaletta kuunnellessa en voi olla innostumatta itsekin tulevasta, sillä The Strokes vaikuttaa toden totta löytäneen uuden vaihteen itsestään. Näistä tuoreista herkuista Drag Queen on maultaan tummin ja kiehtovin, joydivisionmaisen bassolinjan jauhaessa eteenpäin ja biisin pienten palasten loksuessa nautinnollisen vaivattomasti paikoilleen. Lisätään mukaan mumisevaa laulua, vinoa riffiä sekä levottomuutta herättäviä koskettimia ja kasassa on uusi The Strokes -klassikko.

Isoja kirjaimia suosiva OBLIVIUS on puolestaan kurotus menneeseen, sillä tätä thestrokesmaisempaa raitaa ei kukaan voi tehdä jäämättä kiinni plagioinnista. Eipä sen puoleen, elementit ovat kohdillaan ja rytmiryhmän näppärä työ nostaa viisiminuuttisen biisin kantokykyä juuri silloin kun kaikki tuntuu hiljalleen hajoavan. Pinnat myös kolmen minuutin kohdilla rävähtävästä soolosta, joka pistää palikoiden järjestyksen uusiksi. Threat of Joy tuntuu aluksi kolmannelta pyörältä, mutta nerokkaan simppeli raita kasvaa hiljalleen juuri siksi kolmanneksi pyöräksi jota ilman kolmipyöräisellä ei päästä mihinkään. Bändi retroilee modernisti, mutta siihenhän kaikki on perustunut alusta saakka, joten onko tuo nyt niin suuri synti? Mielestäni ei ole.