Whitney: Light Upon the Lake

Secretly Canadian

Mielessäni on kuva Chicagosta. Kaupunki on valtava, tietysti myös tuulinen, siellä soi blues (kiitos Blues Brothersin), ja runsaan rikollisuuden piinaama metropoli on aika ajoin tukahtumaisillaan itseensä. Tähän kuvaan ei kuulu ilmava indie rock ja kappaleet, jotka leijuvat eteenpäin kuin poutapilvet taivaalla. Näin chicagolaisen Whitneyn musiikki kuitenkin vaikuttaa, joten ei se kaupunki nhyt voi täysin epäkelpo paikka olla – oikeastaan se kuulostaa aika mukavalta mestalta, jos Light Upon the Laken biisit kertovat siitä ja sen ympäristöstä.

Mikäli levyä pitäisi kuvata vain yhdellä ainoalla sanalla, tuo sana olisi luultavimmin joko ”tyytyväinen” tai ”kaunis”. Miksi näin? No kappaleet ovat kautta linjan niin seesteeisiä, siloteltuja ja hyväntuulisia, että musiikkia kuunnellessa tulee väkisinkin hyvälle tuulelle. Whitneyn biisit luovat jatkuvalla syötöllä kuvia mitä kauniimmista paikoista, hetkistä ja kaikkein aurinkoisimmista päivistä, eikä vaikutus muutu ainakaan huonompaan suuntaan soittokertojen karttuessa.

Etukäteen kovasti rummutettu No Woman on avauksena toki hieno, mutta väittäisin että albumin sisäisessä järjestyksessä se ja sinkkuraita Golden Days eivät ole suinkaan sitä kaikista terävintä osastoa. Alkupuolella tarjottava The Falls hipoo sen sijaan täydellisen pop-biisin rimaa, ja No Matter Where We Gon astetta reippaampi rock kumisee tyytyväisyyttä thebeatlesmaisella arvokkuudella. Enkä voi olla ylistämättä nimikappaleen helkkyvää tunnelmointia, jonka sisimpään on kudottu kauneimmista kaunein sydän, ja luonnollisesti mitä ilmavimmilla osilla.