Brymir: Slayer of Gods

Ranka

”Eeppistä pakana metallia” ahjossaan työstävä Brymir hallitsee nostatuksen salat. Intro soi kuin Hollywoodin megaspektaakkelirymistelyn alku-/lopputeksti-musiikki konsanaan, kunnes For Those Who Died räväyttää pellit auki ja paahto voi alkaa. Eikä temppu jää suinkaan ainutkertaiseksi, vaan näitä mystisiä suvantoja löytyy sieltä täältä pitkin albumia. Nimiraita Slayer of Godsin eteen sijoitettu Prelude on jo täyttä Conania, minkä lähemmäs yhdeksän minuuttinen järkäle kieltämättä tarvitseekin, jotta taistelukirveen heilutus ei vie lihaksia maitohapoille ennenaikaisesti.

Brymirin metalli on kieltämättä eeppistä, enkä voi ohittaa teemojen pakanamaisuutta, mutta Slayer of Gods on myös paljosta velkaa sinfonisen mustan metallin ja melodisen deathin suuntiin. Näistä aineksista ryhmä on työstänyt ajalla ja vaivalla albumin, josta ei montaa säröä löydy. Kuluneet vuodet levyä rakennellessa ovat taatusti turhauttaneet muusikkoja tiettyyn pisteeseen saakka, mutta nyt kun lopputulema on valmis, on helppo todeta, että kaikki vääntö ja uhraukset kannattivat.

Slayer of Gods yhdistää toisiinsa raskauden ja melodisuuden, raakuuden ja tunnelmallisuuden, tulen ja veden – eikä mikään tunnu silti laskelmoidulta, keinotekoiselta tai falskilta. Kuten Wrath of the Titans elokuvien puolella, Slayer of Gods on näyttävä, mykistävä ja kaiken muun ympäriltään pienentävä teos, mutta kuten esimerkkinä käytetty leffa, myös levy kärsii mammuttitaudista, jota ei osata pysäyttää riittävän ajoissa. Viimeiset viisi prosenttia pois ja hiukan pienempi loppuhirviö ja se olisi ollut siinä.

Sinfoninen death/pakana metalli ei ole kiitollinen sarka uuden luomiselle, mutta Brymir ottaa niin suuren pistevoiton kuin mitä tilanne suunnilleen sallii. Ei mitään uutta jumalten taivaan alla, mutta jotain sangen viihdyttävää sentään.