The Jelly Jam: Profit

Mascot

Progressiivisen rockin super-trio The Jelly Jam on saavuttanut neljännen pitkäsoiton virstanpylvään. Siinä missä kolmikon kaksi ensimmäistä albumia ilmestyivät kahden vuoden sisään, on ryhmä sittemmin omaksunut hitaamman julkaisupolitiikan. Shall We Descend saatiin valmiiksi vasta huimat seitsemän vuotta The Jelly Jam 2:n jälkeen, ja taas vierähti viisi vuotta, ennen kuin Prophet Profit (kuten levyn nimi täydessä muodossaan kuuluu) saatiin valmiiksi. Nopeus ei siis ole kitaristi/vokalisti Ty Taborin (King’s X), basisti John Myungin (Dream Theater) ja rumpali/perkussionisti Rod Morgensteinin (Winger, Dixie Dregs) vahvuuksia, mutta onhan herroilla toisaalta niitä muitakin projekteja.

En ole kuullut ryhmän aiemmilta albumeilta kuin irtobiisejä, mutta Profitin perusteella niihin kannattaa tutustua, koska näin positiivisella tavalla rentoa ja luonnollisen tuntuista musiikkia tulee harvoin vastaan. Siinä missä herrojen emoyhtyeet ovat omien tyyliensä airuita, toisinaan ehkä hieman vankejakin, saa The Jelly Jam tallustaa siellä missä huvittaa. Näin trio voi lisätä raskaaseen progerockin painoa vaikka satunnaisilla seikkailuilla post-grugen pariin, eivätkä 60-luvun pop-temputkaan ole kiellettyjä, kun niitä vain työstetään riittävän suurilla työkaluilla.

Avausraita Care on parhainta kertosäerockia mitä kolmikolta löytyy, Stain on the Sun poppailee kuin aikakoneen avulla samaan studioon sijoitetut The Beatles ja Depeche Mode, George Harrisonin ja Martin Goren heitellessä parhaita ideoitaan ilmoille. Stop kolisee kuin akustinen Alice in Chains, jonka myötä rumpali Morgenstein ansaitsee enemmän kuin paikkansa bändin kahden muun taiturin rinnalla. Myungin suuri bassohetki on puolestaan Mr. Man, rouhea ja matalalta kutitteleva raita, jonka soundillista ilkeyttä ei voi kuin ihailla.

Ilotulitus vain jatkuu ja jatkuu, enkä löydä yhdestäkään raidasta turhia osia, liikoja rasvoja tai pois heivattavia palasia. Lopputulemana voinkin vain todeta, että The Jelly Jamin neljäs pitkäsoitto on äärimmäisen lähellä täydellistä proge-levyä, ja luulen että kun muutama vuosi on kulunut, voidaan kiekon klassikkostatus jo vahvistaa.