Paha Kaksonen: Kovaäänisten naisten kukkula

Inverse

Vuoden vierivät mutta Paha Kaksonen se ei menetä unssiakaan painostaan. Bändin Motörhead-rock puree edelleen kuin Popeda, Peer Günt ja kumppanit kultaisella 80-luvulla, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Albumin alku hieman hämmentää, mutta koomisen nimiraidan jälkeen resiina asettuu raiteilleen ja kaikki kulkee kuten pitääkin. Kattaus koostuu tuttuun tapaan nopeista rälläysraidoista, joilla talla sullotaan lattiaan voimalla, sekä pari astetta hitaammin ruuvattavista pulteista. Yhden tempun poni ja Maailma palaa (virtaa veressä virtaa) ovat kipakamman siiven edustavimpia ralleja, kun taas Kutsuu Valhalla uhoaa hieman samaan tapaan kuin nuori Manowar joskus esikoisalbumillaan, jolloin bändi teki muutakin kuin heilutti miekkoja. Pinnat orkesterille myös woo-hoo-hoo -huudoista, jotka rakentavat siltoja punkin isoisien töiden suuntaan.

Orkesterin yhteydessä on vaikea puhua varsinaisesti rauhallisista raidoista, mutta niistä vähemmän vauhdikkaista siivuista Pieni kuolema ja Kesien kesä nousevat selvimmin esiin. Siivut osoittavat myös sen, että ihan koko ajan ei tarvitse välttämättä iskeä täydellä voimalla, mutta paino voi silti olla suurin piirtein samaa luokkaa kuin raskaan sarjan kaahauksissa. Yhtye voisi tutkia rohkeamminkin monimuotoisuuden ja melodisuuden ihmeitä, sillä etenkin Kesien kesä ja Näpit irti! liikkuvat jo lähellä formaattiradioiden hyväksymää linjaa, eikä bändin tarvitse edes tehdä kompromisseja musiikkinsa puolesta.