Roky Hill & The Garden Of Daggers: Between the Sessions

Red Rec.

Mitä tapahtuu kun The Prodigy, Nick Cave ja Massive Attack sulautetaan yhdeksi olennoksi, jonka DNA:n kiemuroihin on ujutettu bonuksena annos hämäläistä jäykkyyttä ja Dario Argenton elokuvien parhaita ääniraitoja? No siitähän syntyy tietysti Between the Sessions, albumi joka tarjoaa näkökulman elektronisen musiikin nurjemman puolen öisiin varjoihin. Levyn saatekirjeessä puhutaan altronicasta tamperelaisittain, mikä sekin tavallaan kuvaa jotain, mitä herra Roky Hill kollektiivisine tikaripuutarhoineen on tavoitellut. Mikäli et kestä kokeellisuutta ja outouden syvään päähän sukeltamista, kannattaa arvion lukeminen lopettaa tähän. Muussa tapauksessa: antakaahan kun kerron lisää

Alussa on Life Support, neuroottisesti eteenpäin loikkiva elektrojänisraita, jolla Hill enemmänkin hymisee kuin laulaa. Tikuttava kosketinrytmi kaikuu 90-luvun perintöä, The Chemichal Brothers ja massiivinen hyökkäys ovat iholla, mutta raidassa on jotain muutakin. Jotain levotonta, sijoittamatonta, tuntematonta, jotain joka voisi olla peräisin Einstürzende Neubautenin maailmasta. Toisena soiva Crisis That Comes on puolestaan niin syvä kumarrus The Prodigyn klassisen Fat of the Landin suuntaan, että vähempikin olisi riittänyt. Holy taikoo ympärille elektronista pyhyyttä bittikatedraalien ja sähköisten sakramenttien avulla. Tältä The Holy Mountain -elokuvan soundtrack voisi kuulostaa, jos elokuva tehtäisiin nyt.

Kolme ensimmäistä raitaa piirtävät summittaiset viivat kartalle ja tästä eteenpäin Roky joukkoineen operoi näiden pisteiden väliin jäävillä kentillä, kulkien tuskin koskaan kahta kertaa saman paikan ohitse. Soundipakin tietoinen matalateknisyys tuo mieleen alkuaikojen Kraftwerkin, kun analoginen astuu digitaalisen eteen. Yhtye siirtää muutamalla raidalla jalkojaan myös tanssiaskelmaisemmin, mutta flirttailu peilipallomyönteisemmän materiaalin kanssa jää lopulta ilahduttavan vähäiseksi. Ja juuri kun albumi tuntuu toistavan palasiaan, heitetään peliin Waltz of a Vampire, valssi suoraan Leonard Cohen -helvetistä, jossa multainen kreivi leijuu ikuisuudesta ikuisuuteen orkesterinsa tanssittamana.

Riemukas retki elektronisessa musiikkivuoristoradassa päättyy lopulta yli 18 minuuttiseen Sonogenetics instrumentaaliin, jonka huminassa ja jyrinässä tapahtuu kovin vähän. Tältä varmaan kuulostaa kun Nostromo kulkee halki loputtoman avaruuden kohti väistämätöntä kohtaloaan. Kaunista, hyytävää, ikimuistettavaa.