The Last Shadow Puppets: Everything You've Come to Expect

Domino

The Last Shadow Puppets julkaisi debyyttialbuminsa jo vuonna 2008, joten bändin toista pitkäsoittoa on saatu odotella poikkeuksellisen pitkään. Ryhmän jäsenillä on tosin muitakin aikaa vaativia projekteja, onhan Alex Turner myös Arctic Monkeysin veturi ja Miles Kanea on pitänyt kiireisenä aktiivinen sooloura. Vokalisti/kitaristi -kaksikko on kuitenkin alati vakuuttanut, että The Last Shadow Puppets on edelleen olemassa, joten kun Simian Mobile Discoonkin kuuluva rumpali James Ford sai myös kalenteriinsa tilaa, oli viimeisten varjonukkejen taas aika sulkeutua studioon. Uutena miehenä joukkoon kelpuutettiin basisti Zachary Dawes, monissa liemissä kiehautettu sessiosoittaja, ja muhkeista jousisovituksista vastaa jo bändin debyytillä loistanut, ja sittemmin itselleen melkoisen uran luonut Owen Pallett.

On vanha jengi koossa taas, mutta mitä uutta annettavaa bändillä on annettavana 10-luvun jälkimmäisellä puoliskolla? Vuoden alussa ensimmäisenä singlenä julkaistu Bad Habits lupaili rosoisella soundillaan jo paljon, kun vinolta vaikuttavaan pohjaan yhdistyivät runsaat jouset, lopputuloksen hengästyttäessä ilman varsinaista juoksua. Toinen lupaava isku oli reilu kaksi kuukautta myöhemmin julkaistu kolmos-single Aviation, joka saa myös kunnian avata albumin, ja jonka lievästi psykedeelinen tunnelma lumoaa kuin huomaamatta. Yhtye onkin nimenomaan vahvoilla luodessaan taustoja alkuun simppeleiltä vaikuttaviin kappaleisiin, jotka kasvavat parissa, kolmessa minuutissa todellisiksi pienoisteoksiksi. Biisien viimeiset kymmenet sekunnit ovatkin toistuvasti niitä kaikkein koukuttavimpia ja kiehtovimpia, mikä aiheuttaa alati kasvavan nälän tunteen. Juurihan tässä päästiin vasta alkuun.

Vahvasti starttaava albumi uuvahtaa hieman jälkimmäisellä puoliskolla, tosin löytyy sieltäkin omat helmensä. Turnerin yksin kirjoittama Sweet Dreams, TN hyppää esiin positiivisena pomppuna, yliteatraalisen raidan soidessa kuin täysin väärään seuraan joutunut, lievästi juopunut Jarvis Cocker. Heti edellisen perään kuultava Used to Be My Girl sotkee puolestaan pöydän juuri sopivasti, ja The Dream Synopsis on osuvan haikea päätös albumille, jonka koukeroinen pop tulee elämään vielä pitkään. Toivottavasti seuraavaa kiekkoa ei tarvitse odottaa ihan vuoteen 2024 asti.