Peekaboo Primate: Misanthropical

Inverse

Alternative metal – siinä termi, joka tuntuu menettäneen näinä päivinä suurimman osan merkityksestään. Tyylien hajautuessa entistä leveämmälle alalle oikeastaan kaikki, paitsi ne puristisimmista puristisimmat leirit, ovat jo tavallaan luettavissa alternative-termin alle. Tamperelaisen Peekaboo Primaten kohdalla joudun kuitenkin hieman pakittamaan sanojani, sillä tämä on todellakin jotain erilaista ja mansesterin oma Faith No More on valssannut kasaan kaikille raja-aidoille nauravan metallihirviön.

Olen kuullut metallia jos toistakin, eivätkä monetkaan temput enää yllätä tai hetkauta, mutta jotain kertonee tämä pikku fakta: kun laitoin levyn ensi kertaa soimaan, luulin cd-soittimen temppuilevan, sillä rytminen nyintä oli jotain, jota en ensimmäisten sekuntien aikana edes tunnistanut musiikiksi. Avauspiste siis tamperelaisille. HC:n makuinen metallisekoilu Spray Tan on edelleen kumma pala purtavaksi, mutta alun ristitulen jälkeen on sentään luvassa jotain melodisen metallin pientareelta löytyvää. Ha Ha muistuttaa jumalaisen Primusin olemassaolosta, kun taas Noora Louhimon laululla ryyditetty Heroine soi kuin videopelimetalliversio t.A.T.u.:sta. Erittäin outoa. Siihen kylkeen vielä nu-metalilta löyhkäävä Peekaboo Primate, niin olemmekin jo – niin, missä tässä nyt oikein sitten ollaan?

Jos rock on rajaton riemu, niin Peekaboo Primaten metalli on mieli vailla rajoja. Näin kulmikkaan, äkkiväärän ja alati kaistaa vaihtavan levyn ääressä voi tuntea olonsa hieman uhatuksi, kun ne tutut säännöt ja rajat eivät päde, mutta jos aivot saa ripustettua narikkaan, niin mikäs tässä on nauttiessa tamperelaisten ilotulituksesta. Etenkin kun muistaa pitää pilkkeen ja tuikkeen kummassakin silmäkulmassa.