Mopo & Ville Leinonen: Laivalla

Texicalli

Tässä uutinen, joka ei ole millään lailla yllättävä: Ville Leinonen on tehnyt uudenlaisen levyn uusien yhteistyökumppanien kera, ja lopputulos viistää jälleen kerran täydellisyyttä. Tällä kertaa Leinonen on yhdistänyt voimansa punkjazz-trio Mopon kanssa, jonka muodostavat bassosta ja huuliharpusta vastaava Eero Tikkanen, saksofonit ja bassoklarinetin tyylillä hoitava Linda Fredriksson, sekä rummut ja perkussiot soittava Eeti Nieminen. Leinonen itse laulaa albumin lauluista suurimman osan, ja soittaa kitaraa silloin kun moiselle ilmenee tarvetta.

Laivalla on mukava levy kuunnella, ja siitä on todella helppo pitää, sillä vaikka normaaliuden kaavoja väännetään taas kerran siltaan, tehdään se mitä miellyttävimmällä tavalla. Nelikon luomassa musiikissa avainasemissa ovat kevyen jazzahtava pop ja vapaana leijuva folk, tosin mukana on myös muutama kumarrus iskelmän suuntaan. Mansikkoina kakun päällä lepäävät Fredrikssonin puhaltimista uutetut koristepalaset, sekä Leinosen pehmeän hyväilevä lauluääni, joka on iän myötä vain entistä samettisempi.

Avauksena kuultava Kuka tätä laivaa ohjaa? edustaa biisinipun helpoimmin lähestyttävää laitaa, jonka folk-popista on lyhyt matka Leinosen kaupallisempaan materiaaliin. Vastakkaisessa päädyssä Pienen pieni pyyntö sulkee verhot parin minuutin mittaisella kudonnalla, jonka välissä kuullaan yhtä jos toistakin. Mopo keulii muutamissa kohdin riemukkaasti ja Leinonen osaa tulkita vaikeatkin tekstit vakuuttavalla tavalla, joten mikäpä tässä on nauttiessa.

Masussa potkii kuulosti muutamalla ensi pyöräytyksellä oudon puolivillaiselta rämistelyltä, mutta juuri tuollaista irtiottoa levy kaipaa kestääkseen ajan paineen. Naapurille kietoo puolestaan kaihoisan melodiansa varoittamatta ympärillesi ja Maan lapset lienee yksi upeimmista kappeleista, joita olen kuullut viimeisen vuoden aikana. Hitaasti virtaava Purppuraa soi tahollaan vaimeana, mystisenä ja viehkeänä, huokuen samanlaista ”lattia on vinossa” -fiilistä kuin Twin Peaksin Odotushuoneessa, joka löytyi sieltä kiltojen edestä, välistä ja kaiketi hiukan sisältäkin. Samaa moniulotteisuutta kaikuu myös Purppuraa, jonka saksofonisoolossa kiteytyy jotain ylimaallisen kaunista ja unohtumatonta.

En tiedä kuka ehdotti yhteistyötä kenelle, mutta selvää on, että kaikki osapuolet ovat hyötyneet tästä – kuulijat erityisesti. Kyseessä on ehdottomasti yksi vuoden suurista kotimaisista levyistä.