Kuparilinna: Kuparilinna

Palatsi

”Ei aika mennyt koskaan palaa”, kuten kultaisina takavuosina laulettiin, mutta aina sitä voi fiilistellä menneiden aikojen sävyissä. Joulukuussa 2014 Helsingissä perustettu Kuparilinna on nuorten muusikoiden muodostama ryhmä, mutta viisijäsenisen orkesterin shangri-la sijaitsee jossain 60-luvun popin psykedeelis-sävytteisissä pilvissä.

Tuulee ja Aurinko ovat albumin avauksena todellinen superkaksari, joka esittelee samalla bändin parhaat puolet kahdeksassa ja puolessa minuutissa. Näiden reippaiden ja positiivisten poppisten simppelit koukut tarttuvat hanakasti jokaiseen korvaan, joka sattuu osumaan kuuloetäisyydelle. Rakennuspalikoista löytyvät eteenpäin nojaava soitto, harmoniset stemmalaulut, helkkyvä kitara, joka pääsee toisinaan myös sooloilemaan hetkeksi, sekä vahvassa roolissa hehkuvat urut. Näillä tismalleen samoilla palasilla tehtiin 60-luvulla lukematon määrä hittejä, eivätkä nämä rallit jää tuossa kovassa seurassa takariviin. Lemmestä tahdon laulaa on sisaruksiaan asteen, kaksi kohtalokkaampi, eikä ryhmä emmi edes iskelmän rajalla, vaan nappaa toiselta puolelta aitaa sen mikä on tarpeen.

Vahvan A-puoliskon jälkeen albumi menettää hieman etenemisvoimaansa, vaikka puolikoominen Suostu en ihan hauska ralli onkin. Kyse ei ole niinkään heppoisemmasta kappalemateriaalista vaan siitä, että temppupussi käy kovin kevyeksi, eikä uusia jäniksiä saada kiskottua silinteristä. Onneksi reipas Viisi merta ja surumielisempi Kuin puun lehdet päättävät albumin nousujohteisissa tunnelmissa, vaikka jälkimmäisen raidan olisi voinut Tuomas Palosen sijaan laulaa Liila Jokelin, jolloin kappale olisi saattanut nousta vielä täysin uudelle tasolle.

60-luku meni jo aikoja sitten, mutta pop jäi elämään ja vaikka Kuparilinna on häpeilemättömän retro, on biisi yhä kuningas. Ja tältä levyltä löytyy useampi nappiosuma.