Little Scream: Cult Following

Merge

Yhdysvaltojen Iowassa syntynyt ja tätä nykyä Kanadan Montrealissa asustava Laurel Sprengelmeyer on sama asia kuin Little Scream. Viisi vuotta sitten julkaistu debyyttialbumi The Golden Record loi jo yhteyksiä kanadalaisen Arcade Firen suuntaan ja sama meno jatkuu myös toisella pitkäsoitolla. Nyt Arcade Firen Richard Reed Parry on nostettu avustajasta luovan kumppanin rooliin, ja muutenkin Little Scream tuntuu enemmän hyvien ystävien tiiviiltä kommuunilta kuin Sprengelmeyerin sooloprojektilta.

Cult Following osoittautuu kuuntelukertojen myötä melkoiseksi voimannäytteeksi modernin ja sopivan taiteellisen pop-rockin saralla, jossa rajoja voi yhä työntää kauemmas, kokeellisuuden kukkiessa vahvassa maaperässä. Ilmavasti soitetut ja tilaviksi sovitetut raidat kaikuvat myös pohjoisamerikkalaisille tyypillistä kevyt-folkkia, joka Little Screamin tapauksessa on johtanut akustisten ja sähköisten soitinten värikkääseen käyttöön, sekä omanlaiseensa keveyteen.

Mukana studiossa ovat pääkaksikon lisäksi häärineet The Nationalin Aaron ja Bryce Dessner. Ja muistetaan tässä välissä, että Sprengelmeyer avitti The Nationalia näiden vuoden 2010 High Violet -albumilla. Vahvistuksista mainittakoon lisäksi Sufjan Steves ja Sharon Van Etten, jotka kumpikin ovat menestyneitä sooloartisteja, sekä jo aiemmin The Nationaliin kytköksissä olleita muusikoita. Mielenkiintoinen hahmo tekijäjoukossa on myös kanadalainen Owen Pallett, multi-instrumentalisti ja säveltäjä, joka sai Oscar-ehdokkuuden pari vuotta sitten Her-elokuvan ääniraidasta.

Tarina ei kerro kuinka paljon kukin vierailija on varsinaisesti vaikuttanut kappalemateriaalin sovituksiin tai muihin ulottuvuuksiin, mutta kahdentoista raidan utuisesta joukosta on vaikea osoittaa turhaa palaa, tai tarpeetonta osaa. Esimerkiksi albumin pisimpiin sävellyksiin lukeutuva Wreckage liikkuu kuin itsekseen monella eri tasolla, punoen eteerisistä aineksistaan vahvan pop-kappaleen, jonka ei tarvitse nostaa suuriakaan aaltoja tullakseen kuulluksi. Erityismaininnan ansaitsee myös unenomainen Silent Moon, jonka loisteessa ajan ja paikan kaltaiset toissijaisuudet menettävät merkityksensä.

Hiljaisuuden ja vaimeiden äänien voima onkin Cult Followingia leimaava puoli, jonka rinnalla kaupallisemmat pop-koukut ja menevämmät raidat tahtovat lähes unohtua. Näin vaikka esimerkiksi sinkkuraita Love as a Weapon pistää takalistoon toistuvasti liikettä, ja tanssilattialle heitetään muitakin koukkuja.