Kamara: Kahden maailman välissä

Omakustanne

Kuulin Kamaran musiikkia viimeksi reilu vuosikymmen sitten, kun ryhmän debyyttialbumi Synti, Tuomio, Katumus julkaistiin. Tuon jälkeen bändiltä on ilmestynyt kaksi pitkäsoittoa, vuoden 2010 Tyrannia ja vuonna 2013 päivänvalon nähnyt Painajaismaa, mutta syystä tai toisesta Kamara ei ole päätynyt omalle tutkaruudulleni.

Eroamme voi pitää harmillisena, sillä Kahden maailman välissä on osoittautunut isompaakin tehosoittoa kestäväksi kiekoksi, jolla oletettavasti jo aikaa sitten oman soundinsa löytänyt ryhmä tekee täysin omaa juttuaan. Levy ei tosin käynnisty kovinkaan lupaavasti, sillä pelin avaa lähes introksi kutistuva Pedon hetki, jonka suuntavaistoton raivo ja runttaus jättävät jotenkin kylmäksi. Sinkkuraita Varjokansa keskittyy startin tavoin takomaan lähinnä kuulijan nenää niskan puolelle, ja vastaanottavassa päässä on haastavaa istua, kun kovasta punnerruksesta huolimatta mitään ikimuistoista ei tunnu oikein syntyvän. Kolmas raita Vaiettu tuo sen sijaan mukaan lyhyet suvantovaiheet ja lisävärit, jolloin kaikki asettuu varoittamatta kohdilleen. Eikä enempää tarvita, kun bändin raskain rock ja melankolinen metalli kietoutuvat toisiinsa synnyttäen jotain muistettavaa. Edes päälle kuuden minuutin mitta ei aiheuta ongelmia, sillä biisissä tapahtuu jatkuvasti jotain mielenkiintoista aina viimeisiin sekunteihin saakka.

Tämän jälkeen albumi onkin yhtä voittokulkua, kun Tulien aika sytyttää tienoot liekkeihin jylhällä metallillaan. Tovereitaan huomattavasti rauhallisempi Menneisyyden jäljet nostatti aluksi kysymyksiä, mutta kun raidan kaveriksi on sijoitettu raivokas Tuntematon, asettuivat nämäkin palat paikoilleen suuressa kuvassa. Haastavin, mittavin ja ristiriitaisin osuus on kuitenkin säästetty loppuun, kun kahteen osaan jaettu Pohjola täyttää levyn viimeisen 16 ja puoli minuuttia. Ensimmäinen osa, Veritaivas, on niin mustasieluinen metallimyrsky, että vertailut vuonojen maiden tiettyihin orkestereihin olisivat jo paikallaan, kun taas toinen osa, Ajattomuuden kaiku, rusauttaa silmään eeppisen metallin vaihteen. Pienoisteos on kunnianhimoinen näyte ja vaikka materiaalia venytetään, nousee Kamara lopulta voittajaksi tässä koitoksessa, jonka perusteella bändillä on vielä paljon sanottavaa.