Dö: Tuho

Omakustanne

6 kappaletta, hieman päälle 42 minuuttia mittaa ja 3 jäsentä. Siinä muutama luku, jota antavat osviittaa siitä, mistä Dön esikoisalbumilla on kyse. Ryhmä runttaa stoner rockin doom metalin kylkeen sen verran mittavilla rautaniiteillä, että kolho rumuus kääntyy tavallaan eräänlaiseksi kauneudeksi. Onko tämä nyt sitä rumuuden estetiikkaa? Nähtävästi.

Kärkibiisiksi sijoitettu Born Under Black Wings auraakin poikkiteloin viskatut kysymykset tieltään über-raskaalla, mutta kiistattoman groovaavalla metallivallilla. Bändillä on voimaa ja vääntöä soundissaan, eikä sitä emmitä käyttää, kun kuulija pitää vakuuttaa ensi-iskulla. Tuho ei silti ole nimestään(kään) huolimatta mikään yhden tempun kiekko, fakta jonka seuraavana soiva Everblast II (The Aftermath) myös tekee selväksi. Trio osaa lisäksi tunnelmoida, ja se tekee niin lykäten varoittamatta Kingston Wall-vaihteen silmään. Mystiset elementit ja raskas metallointi keinuvatkin sulassa sovussa samaa virtaa pitkin, Ex Oblivione -raidan viedessä soundia entistä pidemmälle.

Näillä eväillä Dö kutoo kasaan lopun pitkäsoiton ja kaiken halonhakkuun väliin sijoitettu Hail the Fire on juuri sopivan mittainen hengähdystauko ennen majesteettista loppusotaa. Ankkuriraita Forsaken Be Thy Name sitoo albumin punaiset langat johdonmukaisesti yhteen, luoden kaikesta kuullusta vielä jotain hieman metelöivämpää, mustempaa, jylhempää ja – niin – omalla tavallaan kauniimpaa. Dö hallitseekin tonttinsa ja on saanut kasaan kokonaisuuden, joka on samaan aikaan yksityiskohdista rikas, ja raaka sekä silottelematon.