Jukka Takalo: Suomen kuningas

Sound of Finland

Jukka Takalo kokeili kupletin ja perinteisen laulelman suuntaa vajaa kolme vuotta sitten, kun Maakinen mysteeri trio päästettiin irti. Se oli silloin ja ainakin toistaiseksi wanhan kansan kupletit on pistetty takaisin piirongin perukoille. Suomen kuningas onkin puhdasverinen ja pitkälle jalostettu pop-rock albumi, jolla sähkö virtaa ja paksukarvaiset syntikkamatot vuoraavat seiniä, ja eikös tuolla yhdessä nurkassa pyöri ihan oikea diskopallo?

Takalo on siis palannut takaisin perinteisempien vahvuuksiensa pariin, ja avausraita Joilla on onni voisikin vallan mainiosti olla peräisin joltain Aknestikin takavuosien julkaisulta. Mutta eihän se nyt niin yksinkertaista ole, eikä Takalo olisi Takalo, jos hän vain peruuttelisi tyynesti takaisin kohti lähtöruutua. Suomen kuningas saattaa ensi kosketuksella vaikuttaa simppeliltä pop-kiekolta, mutta 10-luku kumisee sen kudoksissa vahvana, joskus selkeänä juonteena, toisinaan pinnan alle peiteltynä.

Eikä Takalo ole myöskään ravistanut tekstikynästään pois kaikkia ironian, satiirin ja pilkan tippoja, vaan kantaaottava kulma löydetään useammastakin suunnasta. Jopa lapsen fantasioidessa upeasta harrastuksesta, voidaan todeta, että haaveet torppaa: ”kallis hallituksen harrastus, vähävaraisten varrastus”. Takalon siunaus ja kirous onkin tavallaan juuri sanoissa, sillä hieman silotelluimmilla riveillä hän voisi saada enemmän radio-osumia. Eipä sen puoleen, Jokainen on vähän homo löysi jokunen vuosi sitten yllättäen herkän pisteen pohjoisesta psyykeestä.

Musiikillisesti Suomen kuningas on myös mitä selkeimmin luojansa lapsi. Sen sointukierrot, sovitusratkaisut, melodiat ja synatemput ovat läpeensä tuttuja, useamman kappaleen aiheuttaessa miellyttäviä tuttuuden tunteita. Jumala on antanut meille polttomoottorin tuo innovoivan ja investoivan Jeesuksen aurinkomarkkinoille, biisin naksuttaessa eteenpäin kuin paraskin diesel-moottori (anteeksi, en voinut vastustaa tätä kielikuvaa). Ovela on myös rinnastus jossa vanha totuus, eli Vanhan Testamentin Jumala ohitetaan uuden ajan Jeesuksen voimilla, jyrkkyyden ja ehdottomuuden vaihtuessa moninapaisempaan maailmaan. Teksteistä voikin kaivaa esiin taustoja ja tasoja vaikka kuinka, mutta ne toimivat myös simppeleinä ja suorina tarinoina. Ylipitkien nimien perinnettä jatkava Sun geenit ei huutaneetkaan mua on niinikään täysosuma, ja tuskin voin ylistää riittävästi Tätäkö se elämä on? -siivua, joka soi kuin kultakauden Kent, pohjoissuomalaisena versiona siis.

Takalo on palannut, eikä hän oikeastaan tainnut olla edes poissa. Suomen kuningas on hieno levy mittavan uran tehneeltä biisinikkarilta, ja odotan jo nyt sille jatkoa. Pieni rutinan aihe on albumilta puuttuva viimeinen niitti, se kaiken tieltään tasoittava raita, josta olisi kasvanut seuraava Takalo-klassikko. Tai ehkä se onkin siellä, mutta korvani ovat juuri nyt vain pistekuuroutuneet.