Funeral Mantra: Afterglow

Sliptrick

Kun bändi valitsee tiekseen stoner rockin ja doom metalin korvissa kulkevan tien, on turha puhua mistään modernisteista. Näiden rosoisten tienoiden viitat kun taottiin jo joskus 70-luvun hämärissä Black Sabbathin ja lukemattomien muiden ryhmien krusifikseista, pentagrammeista ja ties mistä symboleista.

Italialainen Funeral Mantra, joka on muuten valinnut itselleen istuvan nimen, kulkee melko tarkkaan näiden kahden päälinjan puolivälissä. Bändin rokkaus on analogisen lämmintä, rosoista ja jotenkin miellyttävän brittiläistä. Tiedättehän, sellaisella pubin lämmön ytimiin tuovalla tavalla, joka ei todellisuudessa ole niin pahaa ja turmelevaa kuin mitä kukkahattutädit saarnaavat. Driftingin raikuessa kyse on ennemminkin kaljakelluntaan osallistumisesta aurinkoisena päivänä, kuin kohti uhkaavaa koskea lipumisesta. Dimensions Onward luo lavalle usvaa Dion, tuon edesmenneen ja rakastettavan heavy-menninkäisen hengessä, intoutuen jopa tuijottamaan hetkeksi mielen syövereihin. Terävimmillään ryhmä on Brainlostin tiukassa riffitulessa, jonka takaa olen kuulevinani jopa takavuosien Panteran vaikutusta, mutta tuota ronskimmaksi meno ei sitten äidykään.

Afterglow on helppo albumi kuunnella, itse asiassa liiankin helppo, sillä kiekko valahtaa toistuvasti taustamusiikiksi. Jopa silloin kun siihen pyrkii keskittymään ajatuksella. Täydellistä taustamusiikkia samanhenkisten karvapäiden juhliin, mutta ei varsinaisesti mikään merkkiteos, eli selkein mahdollinen esimerkki kolmen tähden levystä.