John Carpenter: Lost Themes II

Sacred Bones

Olen täysin vakuuttunut siitä, että John Carpenter on parhaimmillaan elokuvien ohjaajana, mutta miehen saavutuksia musiikin saralla ei voi myöskään kiistää. Ohjaajamestarin kyky luoda hyytäviä tunnelmia omiin elokuviinsa käy kiistatta ilmi Halloweenin, The Fogin ja Christinen kaltaisista merkkiteoksista, jotka muistetaan niin kuviensa kuin ääniensäkin ansiosta. Vai kuinka moni meistä voi väittää, ettei tiedä mikä Halloweenin teemakappale oikein on, kun kuulee sen? Eikä sovi unohtaa, että juuri Carpenter ohjasi legendaarista Ennio Morriconea kohti minimalistisempaa ja viiltävämpää tyyliä, kun italialainen loi musiikkia The Thingin klaustrofobista tunnelmaa tiivistämään.

Carpenter julkaisi viime vuonna Lost Themes -albumin, jolla kaikki materiaali oli syntynyt Carpenterin, hänen poikansa Codyn sekä säveltäjä Daniel Daviesin yhteistyönä. Kolmikko vastasi myös kaiken materiaalin soittamisesta, eikä voittavaa kaavaa ole lähdetty muuttamaan, vaan sama trio vastaa kaikesta äänestä myös Lost Themes II -albumilla. Ja ne äänet on tietysti luotu syntetisaattoreilla, joiden soundit pursuavat 80-luvun kauhuisassa hengessä, kaikkien biisien ollessa instrumentaaleja.

Luonnollisesti kahteen eri puoliskoon jaettu levy onkin kuin kuvitteellinen ääniraita johonkin elokuvaan, joka saattaa yhä sijaita vain Carpenterin päässä – tai kenties elokuva syntyy jokaisen kuulijan mielessä omana versionaan. Itse näen esimerkiksi Hofner Dawnin säkeissä öisen kaupungin ja White Pulse on selvästi halloweenmaisen kauhun jälkeläisiä, jonka aikana aurinko saattaa yhä paistaa, mutta voit tuntea jatkuvan uhan silti ihollasi. Modernimpaan ympäristöön, mahdollisesti avaruuteen saakka, johdattaa taas Angel’s Asylum, jonka herkässä melodiassa kolmikko on löytänyt todellisen kultasuonen.

B-puolella kolmikon paukut osoittavat hälyttäviä hupenemisen merkkejä, eikä yritys johda kuin parhaimmillaankin jonkinlaiseen Ghosts of Mars pastissiin. Ei hyvä. Last Sunrise tuo mieleen niin selvästi Phantasmin, että sattuu ja Utopian Facade on taas kuin mielikuvitukseton lisä modernin Tronin maailmaan. Mestarin ei sopisi seurata muita, vaan luoda itse jotain seurattavaa – tämä sama ongelmahan tipautti Carpenterin pois elokuvamaailmastakin.

Lopun nalkutuksesta huolimatta Lost Themes II on tutustumisen arvoinen tapaus, etenkin sen teräksenvahvan A-puolen ansiosta. Ja jos ette usko minua, niin kuunnelkaapa jostain kiekon avauksena soiva Distant Dream, tai saman puoliskon päättävä Windy Death. Ette tarvitse enempää vakuutteluja.