Räsynukke: Kaksi vuodenaikaa

Omakustanne

Tarina ei kerro onko jyväskyläläinen Räsynukke nimetty samannimisen, Robert Mitchumin tähdittämän elokuvan mukaan (joka on muuten kerrassaan loistava, suosittelen), mutta ryhmän musiikissa on parhaimmillaan samaa jännitettä kuin tuossa huikaisevassa film noir -teoksessa. Omien sanojensa mukaan ”suomenkielistä akustista musiikkia” luova viisikko onkin toisella pitkäsoitollaan luonut musiikillisen seoksen jonka ääressä viihtyy helposti hetken, mutta kantaako tuo taika kokonaisen pitkäsoiton mitan?

Suzannevegamainen Muurahainen on mainio avaus, joka esittelee bändin vahvuudet, vision ja ilmaisun kirjon. Raikas folk-pop toimii kaiken perustana, jonka päälle ripotellaan pieniä murusia jotain, jota voitaneen kutsua vaikkapa moderniksi kansanmusiikiksi. Kyse ei ole niinkään mistään ikiaikaisesta kulttuuripainolastista, vaan ennemminkin Räsynukke luo vaikutelmia vetäytymällä tasaisin väliajoin suomalais-ugrilaisen ikimurheellisuuden syliin. Onneksi näitä hetkiä on siunaantunut pidempinä pätkinä kiekolle vain muutamia, mutta nekin pysäyttävät kyllä kulun tehokkaasti, mikä ei ole välttämättä lainkaan hyvä asia.

Räsynuken ongelmana tuntuukin olevan se, että mainiot pop-kipaleet vesittyvät folk/kansanmusiikki-elementeillä, ja toisinpäin. Lisäksi levyn puolivälissä tapahtuu selkeä notkahdus, kappaleiden muodostaessa jo turhankin tiiviin ja samansuuntaisen nipun. Loppua kohden albumi löytää uutta sykettä, Peitetarina svengaa jylhästi eteenpäin, nakuttavan basson luodessa imua ja kitaran koristellessa parisuhdehelvetistä kertovaa tarinaa. Ilmavan popin kainaloon hyppäävä Liian suuret saappaat raikastaa ilman puhurilla, jota olisi kaivattu jo aiemmin. Sillä vaikka biisi itsessään on kenties hattaraa, maistuu sekin mansikalta, kun aika ja paikka ovat sopivat.