Black Twig: Blaze On A Plain

Soliti

Black Twigin toinen pitkäsoitto Heliogram oli melkoinen tapaus ilmestyessään reilu kaksi vuotta sitten. Kyseinen kiekko nosti ryhmän kirjoissani kotimaisen noisepoprockin kärkeen, eikä Heliogram ole ikääntynyt rahtuakaan ajan hampaissa. Näin odotukset kolmatta albumia kohtaan olivat melkoiset, mutta selviytyykö Blaze On A Plain niistä?

Heliogramin tiimoilta tehdyssä haastattelussa yhtye ei halunnut paljastaa tulevaisuuden suunnitelmia, vaikka debyyttialbumi Paper Treesia karsitumpi ote tuntuikin tuolloin oikealta tieltä. En voi kiistää, ettenkö huokaissut helpotuksesta, kun selvisi että tuolla entistä suoremmalla tiellä tämä kolmaskin pitkäsoitto sitten kulkee. Kitarat surisevat yhä vahvoina, mutta kappaleiden mitat pysyvät kolmea poikkeusta lukuun ottamatta alle neljässä minuutissa, vaikka usein aika tuntuu venyvän albumin parissa. Positiivisessa mielessä siis.

Avauskappaleeksi valikoitu, ja jo vuoden alussa ennakkomaistiaisena verkossa liikkunut, 1998 säteilee aurinkoisen melankolista lämpöään, kuin vanhat polaroid-kuvat tai kesäiset kokoelmakasetit jotka satut löytämään vuosia myöhemmin jonkin kaapin perältä. Tosin bändin kunniaksi on todettava, että vaikka soundissa voi kuulla 90-luvun surinan, on biisi puhtaasti 10-luvun lapsia ja kantaa aikansa perintöä kunniakkaasti. Tästä eteenpäin tilanne on tiukasti ryhmän hallinnassa, vaikka aivan samaa kokoluokkaa olevia osumia ei enää löydykään. Nimestään huolimatta täysin lontooksi esitetty Hyvinkää kutittelee kyllä mukavasti, ja esiin on nostettava myös Sweetheartin melodia, joka jää mieleen kuin parhaimmat New Orderin tekeleet konsanaan.

Lyhyt instrumentaali Oldschool Jungle erottaa levyn kaksi puoliskoa lempeällä kitaroinnilla, mutta vaikka kaikki on lähestulkoon kohdillaan, jäin kaipaamaan sitä viimeistä paukkua. Lumottua hetkeä, taivaallista riffiä, mykistävää melodiaa, tai täydellisyyttä hipovaa riviä, joka olisi aiheuttanut alkemistisen reaktion. Älkääkä ymmärtäkö väärin: Blaze On A Plain on loistava albumi, joka viitoittaa bändin tietä kohti entistä loistavampaa tulevaisuutta, mutta itse koin pienen, pienen, pienen pettymyksen, kun odotin ryhmän julkaisevan jo täydellisen albumin. Tiedättehän, sellaisen oman Revolverin, jonka jälkeen paikka musiikin historiassa olisi ollut taatusti lunastettu. No, ehkä sitten ensi kerralla – ja odotellessa tuota mestariteosta kelpaa tätä kiekkoa kuunnella ja nauttia aurinkoisesta noisekitarapowerpopista.