Stam1na: Elokuutio

Sakara

Harva bändi on näin vahvassa vedossa seitsemännellä pitkäsoitollaan, mutta Stam1na tuntuu löytäneen itsestään (jälleen) uuden tason. Elokuution yhteydessä on mainittu usein, että se on tietyllä tasolla teemalevy. Tämä saattaa pelottaa osan kuulijoista kauemmas, mutta älkääpä huoliko: sama vanha Stam1na se siellä edelleen louhii, mitä nyt vain hiukan kimuranteimmilla kulmilla.

Itse tarina sijoittuu johonkin lähitulevaisuuteen, joka on jo aivan liian nopeasti yllämme. Kertomuksen punoksina toimivat käsistä karannut digitalisointi, lähes uskonnoksi muuttuva politiikka ja yleinen pahoinvointi modernin maailman rattaissa. Hyyrysen tekstit kikkailevat jälleen rakenteiden, ja kaksois- sekä kolmoismerkitysten kanssa, mutta mies on jo liian kokenut kettu kompastuakseen omaan häntäänsä. Otetaan vaikka esimerkiksi Mätä hohtava omena, jonka symboliikka saisi ainakin yhdeksän kynäilijää kymmenestä hairahtumaan, tai kertomuksen kannalta tärkeä Elokuutio. Uskottavan tieteisfiktion luominen ei ole koskaan helppoa, mutta Hyyrynen pystyy muutamalla lauseella taustoittamaan kokonaisia taruja.

Avauksena kajahtava Ikoneklasmia on täydellinen kutsu täydellisyyttä hipoviin metallijuhliin ja lähemmäs seitsemää minuuttia kellottava Valhe sulkee reilun kolmen vartin mittaisen metallisirkuksen tavalla, jonka jälkeen ei voi kuin hengähtää hetken – ja pistää kiekon uudelleen pyörimään. Nämä raidat summaavat myös osuvasti levyn ja koko bändin vahvuuksia: tarttuvuutta löytyy, ns. sääntöjä osataan ja ymmärretään rikkoa tarpeen vaatiessa, eikä metalli genrenä rajoita bändiä, vaan antaa sille loputtomalta tuntuvan arsenaalin vaihtoehtoja. Samalla koskettimia on tuotu taustalta eteen ja muutamalla kappaleella ne melskaavat jo bodomisesti kitaroiden rinnalla.

Raskaammat Meidänkaltaisillimme ja Pala palalta saavat hyppimään seinille, Marttyyrin hohtaessa dystooppista harmautta päivitetyllä soundipaketillaan. Kuudet raamit napsahtaa myös mukavasti leukaperiin, viisimiehisen orkesterin soittaessa aivan uudenlaisella tiukkuudella yhteen. Musiikillisesti Elokuutio onkin johdonmukainen jatko SLK:n varovaiselle kokeellisuudelle.

Kaksi vuotta sitten ryhmä kokeili hieman rajojaan, mutta pysyi lopulta tuttujen reittimerkkien varrella, eikä tilanne ole juuri muuksi muuttunut tälläkään kierroksella. Progehtavat elementit eivät nyt ole mitenkään tavattoman uusia palasia herrain mäiskeessä ja pehmeästä lausunnasta raivoisaan huutoon asti ulottuva laulu on ennenkin hämmentänyt kuulijaa. Merkittävin kehitysaskel onkin saavutettu siinä pienen pienessä seestymisessä ja ajassa, jonka kukin idea nyt saa. Aiemminhan bändin helmasynti oli laukata seuraavan idean perässä, kun edellistäkään ei oltu käsitelty kunnolla, mutta nyt elementit, teemat ja aiheet saavat ansaitsemansa tilan.