Mielilevyt

Ruotomielen musiikki pursuaa niitä aineksia, jotka tekevät rockista mielenkiintoista ja parhaimmillaan vielä steriilillä 2000-luvullakin kapinallista musiikkia: kompromissittomuutta, röyhkeää itsetietoisuutta, kokeilunhalua, kiihkoa. Valitettavasti nuo ainekset ovat tällä bändin debyyttipitkäsoitolla aika holtittomassa epätasapainossa. Pokkaan ilman muuta bändin kiistattomille soittotaidoille ja progesta rokuilun kautta akustiseen tunnelmointiin ulottuvan tyylikirjon laajuudelle, mutta samalla vierastan toteutustavan kaoottisuutta. On turhauttavaa kuunnella levyä, josta ei meinaa saada otetta oikein millään, tunnelmien poukkoillessa kuin popcornit kiehuvassa rasvassa.

Bändi lienee myöskin pyrkinyt hakemaan ilmaisuunsa tylyn toteavaa ja räkäistä sanomaa, katuojien kautta ryöminyttä filosofiaa, muttei siihenkään pääse pelkästään parilla alatyylin ilmaisulla ja kyynisesti sävytetyllä, vapaamuotoisella laulutyylillä. Miltei kymmenminuuttinen instrumentaali Yksinäisen aikamatkaajan kosminen blues kyllä jytää ja pulputtaa vastustamattomalla voimalla. Sanana etymologisesti osuva ja mielikuvia herättävä Ruotomieli viittannee bändin asenteeseen ja sen karuun realismiin. Ainakaan Ruotomielen musiikin kanssa sanalla ei ole mitään tekemistä, sillä bändin ongelma ei tosiaankaan ole ruodoksi kaluttu mielikuvitus vaan pikemminkin sen ylivilkkaus ja kohdentamaton ryöppy. Ja onko se pelkästään ongelma? Ei. Ruotomieli on tiensä valinnut ja uskon, että se pystyy tällaisenakin koskettamaan monia ihmisiä, vallankin jamipohjaisen suomirokuilun ystäviä.