Cats of Transnistria: Divine

Soliti

Kun musiikkia kuvaa unenomaiseksi, sit� ei tule kuvattua oikeastaan kovinkaan osuvasti. Uniahan on vaikka mink�laisia liitelyfantasioista arjen tyls�n toiston kautta aina painostaviin painajaisiin saakka. Cats of Transnistrian tapauksessa unenomaisuus tarkoittaa ��rimm�isen eteerisi�, viipyilevi�, rakenteiltaan harsomaisia ja suurissa halleissa vaimeasti kaikuvia ��nimaisemia. Kuvat ovat v�reilt��n vahvasti karsittuja, mahdollisesti jopa mustavalkoisia, mutta niiss� asuu kauneutta, joka ei kaipaa runsaampia s�vyj� todistajakseen.

Kuuden raidan ja reilun kolmen vartin mittainen Divine on kuin k��riytyisi hitaasti � hyvin, hyvin hitaasti � johonkin eritt�in miellytt�v��n ja sopivan l�mp�iseen aineeseen. Johonkin joka ei purista vaan tukee t�ydellisesti, johonkin joka l�mmitt�� ja lohduttaa ilman pienint�k��n ahdistumisen tunnetta, johonkin joka antaa liikkua ja sulkee silti itsens� sis��n suojelevasti.

Henna Emilia Hietam�ki ja Tuomas Alatalo ovat selv�sti Dead Can Dancensa kuunnelleet, mutta he eiv�t pid� tuota suurta viitoittajaa kaiken m��r��v�n� majakkanaan. Ennemminkin DCD on heid�n takaansa l�ytyv� saari, er��nlainen piste musiikin suuren meren kartalla. Piste joka ajan my�t� muuttuu yh� pienemm�ksi ja pienemm�ksi uusien horisonttien avautuessa edess�. Aavemaisissa maisemissa voi n�hd� h�iv�hdyksi� �isist� dream popin varjoista, sek� ehk� jotain twinpeaksmaista mystisyytt�, kun lyhtyjen valossa voi silloin t�ll�in havaita jotain keskell� metsi�. Vai temppuilevatko silm�t ainoastaan loputtoman t�htitaivaan alla?

Hypnoottisesti etenevist� raidoista lyhinkin ylitt�� kuuden minuutin rajan, mutta Cats of Transnistrian pursi ei tunnu raskaalta tai tarpeettoman hitaalta. Kappaleet saavat kehitty� vapaasti ja niiden verkkaisesti edetess� uudet elementit, palaset ja teemat istuvat kuin luonnostaan paikoilleen niin, ett� lopulta mik��n ei ole turhaa. Upeaa, t�ydellist� ja niin pakahduttavan kaunista, ett� suorastaan sattuu � eli juuri oikeaa musiikkia t�h�n vuodenaikaan.