Cats of Transnistria: Divine

Soliti

Kun musiikkia kuvaa unenomaiseksi, sitä ei tule kuvattua oikeastaan kovinkaan osuvasti. Uniahan on vaikka minkälaisia liitelyfantasioista arjen tylsän toiston kautta aina painostaviin painajaisiin saakka. Cats of Transnistrian tapauksessa unenomaisuus tarkoittaa äärimmäisen eteerisiä, viipyileviä, rakenteiltaan harsomaisia ja suurissa halleissa vaimeasti kaikuvia äänimaisemia. Kuvat ovat väreiltään vahvasti karsittuja, mahdollisesti jopa mustavalkoisia, mutta niissä asuu kauneutta, joka ei kaipaa runsaampia sävyjä todistajakseen.

Kuuden raidan ja reilun kolmen vartin mittainen Divine on kuin kääriytyisi hitaasti – hyvin, hyvin hitaasti – johonkin erittäin miellyttävään ja sopivan lämpöiseen aineeseen. Johonkin joka ei purista vaan tukee täydellisesti, johonkin joka lämmittää ja lohduttaa ilman pienintäkään ahdistumisen tunnetta, johonkin joka antaa liikkua ja sulkee silti itsensä sisään suojelevasti.

Henna Emilia Hietamäki ja Tuomas Alatalo ovat selvästi Dead Can Dancensa kuunnelleet, mutta he eivät pidä tuota suurta viitoittajaa kaiken määräävänä majakkanaan. Ennemminkin DCD on heidän takaansa löytyvä saari, eräänlainen piste musiikin suuren meren kartalla. Piste joka ajan myötä muuttuu yhä pienemmäksi ja pienemmäksi uusien horisonttien avautuessa edessä. Aavemaisissa maisemissa voi nähdä häivähdyksiä öisistä dream popin varjoista, sekä ehkä jotain twinpeaksmaista mystisyyttä, kun lyhtyjen valossa voi silloin tällöin havaita jotain keskellä metsiä. Vai temppuilevatko silmät ainoastaan loputtoman tähtitaivaan alla?

Hypnoottisesti etenevistä raidoista lyhinkin ylittää kuuden minuutin rajan, mutta Cats of Transnistrian pursi ei tunnu raskaalta tai tarpeettoman hitaalta. Kappaleet saavat kehittyä vapaasti ja niiden verkkaisesti edetessä uudet elementit, palaset ja teemat istuvat kuin luonnostaan paikoilleen niin, että lopulta mikään ei ole turhaa. Upeaa, täydellistä ja niin pakahduttavan kaunista, että suorastaan sattuu – eli juuri oikeaa musiikkia tähän vuodenaikaan.