Ukkosmaine: Ihan ok!

Juki

Ukkosmaineen edellinen albumi Pallosalama ei varsinaisesti iskenyt nimensä veroisesti, tai ainakaan allekirjoittaneelle kiekosta ei noussut mieleen äärimmäiset sääilmiöt, ja/tai Sean Conneryn tähdittämä 007-seikkailu. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyvä kuudes studioalbumi syöksyykin loikkaansa hieman matalammalta lähtötasanteelta, näin mäkihyppytermejä lainatakseni, joten mihin asti leiskautus kantaa?

Kriittistä pistettä kutitellaan jo lupaavasti, kun Megaman II sinkkubiisi auraa tietä diskopalloille alkajaisiksi, mutta se halki levyn kestävä hyppyvarmuus on aina vaan joensuulaisen duon kompastuskivi. Muovisten koskettimien kilkuttavat koukut saavat toisilla raidoilla hyppimään kattoon, vain ollakseen hetkeä myöhemmin ärsyttäviä paloja täysin turhalta tuntuvissa rakennelmissa. Eikä tämä jako välttämättä noudata edes kappaleiden rajoja, sillä Ukkosmaine osaa löytää ja hukata punaisen lankansa jopa saman kappaleen aikana. Hyytävin esimerkki tästä on päätöksenä soiva Näppylähanskantie, kahden eri biisin epäonniselta törmäykseltä vaikuttava ralli joka sekä lumoaa, että työntää luotaan.

Hattarankeveät biisirakennelmat saavat vastapainoa lyriikoista, joissa käsitellään hankalia, jopa kipeitä aiheita. Syrjäytymisen monet kasvot ja parisuhdeongelmat kaulitaan suunnasta jos toisestakin, mutta vaikka rivejä ei ole kuin Dylanin biiseissä, osaa kaksikko osua usein juuri oikealla voimalla ja oikeaan kohtaan. Teksteissä notkahduksia ei juuri tapahdukaan ja ne oikeastaan pelastavat koko albumin. Värit palaa voimalla ja Maailmanpyörä kieputtaa mukaansa, vaikka Alphaville vaarallisen lähellä onkin.

Ukkosmaineen kyky ärsyttää ja hurmata miltei samassa hetkessä on ainutlaatuinen, enkä vieläkään tiedä pidänkö tästä levystä vai en. Mutta ainakin se herättää tunteita, ollen jotain aivan muuta kuin ”ihan ok”, mikä on jo saavutus sinällään. Tekniikka on perinteinen ja tyylipisteet hajoavat, mutta kyllä näillä näytöillä taas seuraavalle mäkiviikolle tiketti lunastetaan.