End of Aeon: Through Infant Eyes

Haminian

Doomin reippaammalla laidalla viihtyvä End of Aeon on kypsytellyt toista albumiaan ja muuntunutta soundiaan kiireettä, eikä kaikki muutenkaan ole kuin neljän vuoden takaisella Ever-debyyttipitkäsoitolla. Henkilöstön ja tyylin pienet muutokset ovat kuitenkin toimineet valtaosin positiivisina voimina, joiden avulla End of Aeon on saanut puristettua itsestään muutamia hiki/veri/kyynel -pisaroita lisää.

Albumin avaus on suorastaan typerryttävän vahva. Viisiminuuttisen Ascensionin kaunis melodia ja tunnelmallinen nousu huipentuvat hyytävän tehokkaasti, kun lähes kaksi kertaa pidempi I Am päästetään irti. Doomin suurimpia voimia on kauneuden ja raskauden yhdistyminen, ja nyt keveys syleilee lyijyistä raskautta kuin ei koskaan. Vokaalit vedetään doomin oppikirjoista tutulla kaunotar & viemärihirviö -tyylillä, mutta tässä kohdin vanha kaava on se toimivin. Vokaalien rinnalla kulkevat turhankin säästeliäästi käytetyt koskettimet, sekä tietysti kitarat, joiden tuhdit mutta rikkaat soundit on saatu ruuvattua kohdilleen.

Ryhtiä ja rutistusta kokonaisuuteen tuovat deathin kylkeä lähentelevä Verity, sekä totaaliseksi My Dying Bride -doomiksi räjähtävä Ocean of Sincerity. Enkä voi jättää mainitsematta myös näiden raitojen väliin pusertuvaa Pure Emptiness I ja II -parivaljakkoa, jonka kohtalona on muodostaa se laakso kahden piikin välille. Toisille kiekoille kaksikko olisi jo saattanut rakentaa huipentuman, mutta Through Infant Eyes ei olekaan mikään keskiverto doom-levy. Muuten mallikkaasti kulkevan kiekon merkittävin ongelma tuntuu olevan biisijärjestyksessä, sillä pajatso tyhjenee nyt kahdella ensi iskulla, eikä loppulevyltä löydy tilanteen nollaajaa ja/tai uuden suunnan osoittajaa, mutta tämähän nyt on vain tällaista pienistä nillitystä.