Placebo: MTV Unplugged

Placebolle akustinen albumi ei aivan äkkiseltään ole se ilmeisimmältä kuulostava vaihtoehto, toisin kuin vaikkapa Neil Youngille. MTV Unplugged onkin melko ainutlaatuinen julkaisu bändin kolmelle vuosikymmenelle ulottuvassa historiassa. Kaksikko (jälleen vaihtunut rumpali ei ole täysivaltainen jäsen) on koonnut kasaan sangen kattavan kokonaisuuden sekä yllättäviä että vähemmän yllättäviä valintoja koko uran varrelta - ja sangen onnistuneesti. Pakko myöntää, osa 1: Placebon MTV Unplugged on parempi kuin Neil Youngin ja tulee löytämään tiensä levyhyllystä soittimeen useammin.

Pakko myöntää, osa 2: Minulla ei ollut minkäänlaista käryä siitä, että MTV Unplugged -sarjaa edelleen tehdään. Luulin, että se olisi jäänyt jonnekin 1990-luvun lopun pölyttyneisiin arkistoihin ajalle, jolloin MTV oli jotain muuta kuin loputonta teinien tosi-tv-ryönää. Toisaalta, esimerkiksi 2010-luvun MTV Unplugged -artistijoukko onkin melkoisen sekalaista sakkia, joka ei liiemmin herätä kiinnostusta: listalta löytyy mm. Sido, Adam Lambert, Thirty Seconds to Mars, Miley Cyrus ja Scorpions (!).

Ja nyt siis Placebo. Trion tukena soittaa jousikvintetti, pari puhaltajaa ja kontrabasisti sekä kolme multi-instrumentalistia. Tämä kuulostaa paperilla paljon todellisuutta mahtipontisemmalta, sillä oikeasti soittimia käytetään vähäeleisen tyylikkäästi koko keikan mitalta. Merkittävin yksittäinen seikka on tietenkin Brian Molkon ääni, joka pääsee upeasti oikeuksiinsa - ja metallisen kovasta pohjavireestä huolimatta sopii oivasti normaalia hienovireisempään ilmaisuun.

Placebo ei ole tehnyt urallaan yhtään heikkoa albumia, mutta viimeisestä hyvästäkin on vierähtänyt hyvä tovi. Kyseinen Meds (2006) onkin edustettuna peräti neljällä kappaleella eli samalla määrällä kuin tuorein Loud Like Love. Joitakin levyllä kuultavista lauluista ei ollut soitettu vuosikymmeniin, joitakin ei kertaakaan. Keikan 17 biisistä vain seitsemän kuultiin esimerkiksi kuukautta aiemmin Ilosaarirockissa. Mukaan mahtuu pari hienoa coveriakin: keikan aloittava Sinead O’Connor -laina Jackie sekä Pixiesin paljon coveroitu Where Is My Mind?, joka kuulostaa yllättävän raikkaalta helisevine pianokuvioineen. Myös vierailijoita kuullaan: Broken Twin ja Joan as Police Woman käväisevät lavalla duetoimassa Molkon kanssa.

Muutaman kappaleen uudet virkistävät sovitukset kertovat Placebon panostuksesta: tämä ei ole vain peruskeikka akustisilla soittimilla. Bändin 20-vuotisen uran tasaisuudesta olennaisen kertoo se, että uusinta Placeboa edustava, sosiaalista mediaa ja sen vaikutusta ihmisten päivittäiseen toimintaan hersyvästi kritisoiva Too Many Friends kuuluu albumin hienoimpiin vetoihin. Siis aivan sille samalle viivalle Song to Say Goodbyen, Medsin, Post Bluen, Without You I’m Nothingin tai Bitter Endin kaltaisten Placebo-järkäleiden kanssa.

Mutta ehkä tärkeintä on kuitenkin keikasta esiin tuleva yhtyeen luonnollinen kehityskaari. Se aikuisuus joka tuntui Battle for the Sun -albumilla (2009) jotenkin väärältä, on nyt aitoa. Tiedän olevani vaarallisilla vesillä, mutta valtavan voimasoitonkin jälkeen tämä esitys on kuulemistani MTV Unplugged -sarjan keikoista parhaita. Ihan siellä samassa kastissa ellei korkeammalla kuin Nirvana, Eagles, Eric Clapton ja Oasis. Jos Nirvanan Unplugged-veto paljasti bändin hauraan ja tunteellisen puolen jota Kurt Cobain ei olisi halunnut ihmisten näkevän, Placebo haluaa nimenomaan todistaa kaikille olevansa muuntautumiskykyinen pop-bändi ilman naurettavaa rokkiuhoa tai päälleliimattua “vaarallisuutta”. Onnistuen siinä täydellisesti.