Kumma.: Heguman vs. Dr. Wille

Omakustanne

Mitäs kummaa tämä nyt on? Vanhojen pelien ääniä, punkin räimettä, rockin riemua ja – nu-metalia? Kumma. (jonka nimen perään kuuluu todella piste) tekee asiat omalla tavallaan, ja pian kymmenen vuotta sitten Desibelin sivuilla ensi kertaa vieraillut bändi on ainakin löytänyt oman pikku kukkulansa rockin alati oudommaksi muuttuvassa maailmassa.

Siinä missä Puuttuva punainen lanka ja Kumma etsii puoliaan olivat hengästyttävän kokoisia tupla-albumeita, on uusi pläjäys ”vain” yhden levyn ja alle tunnin mittainen. Kappaleita vajaaseen 56 minuuttiin on onnistuttu mahduttamaan ainoastaan kymmenen, mutta ei kuvaukseen tarvitse silti liittää ”proge”-termiä.

Tarkka ja toistuva kuuntelu paljastaa hiljalleen, että pohjalaatta on valettu punkista, mutta vinosta seko-rockista tässä on kuitenkin pohjimmiltaan kyse. Ilmaisu hakee kyllä lisätukea rockin, nu-metalin, post-grungen ja modernin suomirockin tahoilta, mutta sielultaan ryhmä on kuin Sydän, sydän / YUP parhaimmillaan – vaan ei aina. Vokaalit huudetaan ahdistuneesti, mikä ei useimmiten tehosta viestiä, ja kitara-basso-rummut -kolmikantaa ryyditetään Amiga-kilkutuksilla ja kaiken maailman pleikkari-pimputuksilla. Nämä taustat eivät tosin tahdo pysyä taustalla, vaan äänten kaaoksessa pyörteily pääsee toistuvasti karkaamaan lapasesta.

Heguman vs. Dr. Wille on kuuntelukokemuksena voimia vaativa, joskus jopa uuvuttava, mutta kun niitä palkintoja ui vastaan tasaisesti, niin mikäs siinä on puurtaessa. Veljeskunnan puolesta on mielenkiintoinen askel saksalaisen modernin konejytkeen suuntaan ja f saa eeppisine palasineen ja post-metal lohkareineen irti melkoiset ”wtf” -karjahdukset. Mistä vain saataisiin se raudanluja tuottaja, joka piiskaisi bändistä parhaat osat talteen, ja torppaisi ne ei-niin-onnistuneet ideat? Se päivä jos koittaisi, niin johan olisi suomalaisen musiikin kentällä taas yksi kultakimpale lisää.