Roger Waters: The Wall

Roger Watersin The Wall -spektaakkeli on vuosikymmenen puhutuimpia ja kehutuimpia konserttielämyksiä ja -elokuvia. Näihin molempiin kokemuksiin liittyy kuitenkin hyvin vahvasti visuaalisuus, jonka luomat ärsykkeet voivat vaikuttaa voimakkaastikin siihen miten elämys koetaan: häikäisevät kuvat saattavat jopa kiinnittää kuulijan huomion pois musiikin keskinkertaisuudesta. Todellinen testi käydäänkin levylautasen pyöriessä.

Melko varhaisessa vaiheessa The Wall -konserttielokuvan soundtrack-albumia tulee selväksi, että Roger Waters läpäisee tämän testin aika kirkkaasti. Toisaalta, olisi mielenkiintoista saada kokea tämä Pink Floydin rock-oopperan live-esitys tyhjänä tauluna, ilman historian painolastia. Siis näkemättä esimerkiksi Alan Parkerin The Wall -elokuvaa (1982), joka syventää alkuperäisen albumin tarinaa, hivenen myös poiketen siitä.

Lyhyestä juoni kaunis: tarinan päähenkilö Pink kulkee vastoinkäymisestä toiseen. Lopulta raja tulee vastaan, ja hän pakenee pahaa maailmaa aloittamalla muurin rakentamisen omassa mielessään. Muurin, johon jokainen takaisku tuo albumin kuuluisimman kappaleen mukaisesti aina yhden tiilin lisää. The Wall on ahdistuksen ruumiillistuma, jonka kautta Waters käsitteli isänsä kuolemaa toisessa maailmansodassa sekä vieraantumista Pink Floydin keikkayleisöstä.

Yli kolme vuotta (2010-2013) kestäneen maailmankiertueen aikana bändin soitto on ehtinyt hioutua (albumilla kuultavista äänityksistä yksikään ei ole kiertueen ensimmäiseltä vuodelta), mutta kolikon toisena puolena keikkuvaa rutinoitumista ei ole myöskään kuultavissa. Watersin bändissä on mukana myös Pink Floydin alkuperäisellä The Wall -kiertueella soittanut Snowy White, joten täysin “floydittomalta” maaperältä ei muukaan orkesteri ponnista. White soittaa onneksi omilla vahvuuksillaan: vaikka mikään ei voita David Gilmourin kitaransoiton sameettista pehmeyttä alkuperäisessä Comfortably Numbissa, kulmikkaammin ja rujommin soittava White vinguttaa kappaleeseen mykistävän upean loppusoolon omalla tavallaan ihan yhtä tyylikkäästi.

Watersin The Wall -kiertue oli voimakkaasti sodanvastainen. Jopa siihen pisteeseen, että mies päätyi kirjoittamaan kokonaan uuden lopetuksen Another Brick in the Wall, Part 2 -klassikkoon: The Ballad of Jean Charles de Menezes hyökkää sumeilematta Lontoon poliisivoimien kimppuun, liittyen viattoman de Menezesin kuolemaan poliisin luoteihin Lontoon metrossa 2005. Alkuperäisellä The Wall -levyllä ei kuulla myöskään Last Few Bricks -instrumentaalia tai What Shall We Do Now:ta, joita Pink Floyd tosin soitti jo The Wall -kiertueella 1980-1981.

Waters ja bändi luovat ulkopuolisuuden tunteen musiikkiin majesteetillisesti, ja kaikki sovitukset kulkevatkin alkuperäisiä latuja - onneksi. Pienilläkin nyansseilla voi nimittäin saada odottamatonta tuhoa aikaan: pidennettyyn Run Like Helliin ujutetut funk-vaikutteet menevät kertaheitolla railakkaasti pieleen. Ja silläkin uhalla, että sanomista tulee: Don’t Leave Me Now on tässä joukossa musiikillisesti niin köyhä tunnelmantappaja, että levy tulisi paremmin toimeen ilman sitä. Lisäksi se on tarinaltaan yhden hienoimmista rock-oopperoista kenties ainut laulu, joka vain tarpeettomasti vääntää tapahtumia rautalangasta. Muilta osin tämä Watersin testamenttijulkaisu onkin lähes täydellinen, jos vain osaa ottaa kaikki taustaäänet ja muut hälinät visuaaliseen show’hun kuuluvana.