MeriTuuli: MeriTuuli

Omakustanne

Popin ja folkin raja on ollut häilyvä jo ainakin yli puolen vuosisadan ajan, kuluneiden vuosikymmenten värittäessä tyylin sisäisä muutoksia vain pintapuolisesti. MeriTuulin esikoisalbumin yhdeksästä kappaleesta oikeastaan jokainen voisikin olla viikon ikäinen, tai vastaavasti jostain vuosikymmenten takaa, sillä suurimmat erot syntyvät vasta sovitusten myötä. MeriTuulin soundimaailma henkii kyllä 10-lukua, mutta siinäkin on aistittavissa eri vuosikymmenten luomat kerrostumat.

Albumin ensimaku on suorastaan musertavan kaunis, sillä Kaipuulaulun 70-lukulainen leonardcohenmaisuus on jotain, mitä maassamme saa kuulla niin harmillisen harvoin. Kaksoissiskot Meri ja Tuuli ovatkin löytäneet folkin herkimmän puolen, jota väritetään aina toimivalla kaipuulla. Mutkikkaiden tunteiden kipupisteitä luotaillessaan sisarukset liikkuvat kuin luonnostaan eri tilojen välillä, minimalismin ja verkkaisuuden toimiessa halki kiekon sinä punaisena lankansa, joka on alituisesti käden ulottuvilla. Usein äänessä on vain muutama soitin ja käytetty äänenpaine pidetään tiukan rajattuna, mutta onnistuneiden sovitusten ansiosta kaikelle ja kaikille on tilaa. Seesteisimmillään duo on kun Talvi saa vallan ja kappaleen polveileva kulku etenee kuin lempeä lumisade konsanaan. Viimeisen silauksen antaa mukaan kudottu pehmeä saksofoni-soolo, josta nousee äärimmäisen positiivisia Pink Floyd -fiiliksiä.

Hiljaisuus on toki kaunista, mutta onneksi kiekolla on myös äänekkäämpi puolensa. Tai ainakin vähemmän hiljainen. Popimmat Kotiin ja Ihan kuka vaan, sekä isompaa orkesteria rohkeammin valokeilaan työntävä Unta antavatkin albumille kaivattua syvyyttä ja monipuolisuutta. Soundin rikastaminen ja käytettyjen ratkaisujen monipuolistaminen ovatkin kaksikon johtaman yhtyeen suurimpia haasteita tulevaisuudessa, sillä esikoisella monet ratkaisut tuntuvat vielä toistuvan ja/tai heijastelevan genren turhankin tarkkaan vaalittuja uria.