Dave Lindholm: Ajaton on ajoissa

Jätä simpukka oven väliin/säästä kenkiis/siitä tiedän heti/sull’ on uusii ajatuksii. On arveluttavaa toistella Dave Lindholmin yhteydessä samoja kliseitä hänen suomenkielisen materiaalin ylivertaisuudesta lontooksi tehtyjen levyjen rinnalla, mutta lukekaa nyt itsekin noita tämän arvion avausrivejä. Lindholm ujuttaa suomenkieliseen ilmaisuunsa 63-vuotiaanakin aivan samanlaisia helmiä kuin Isokynä-etuliitettä käyttäessään 1970-luvun “kulta-aikoina”.

Toisaalta, kielivalinnasta löytyy ilahduttavia poikkeuksia ja Lindholm on tehnyt tavattoman komeita albumeja jokaisella vuosikymmenellä. Lahti (2009) aloitti taiteilijan jonkinlaisen viimeisimmän renessanssin ensimmäisenä suomenkielisenä albumina kahdeksaan vuoteen. Senkin jälkeen kieli on vaihdellut, mutta varsinkin suomeksi laulettu tuotanto pitänyt kovan tasonsa. Eikä osuvasti nimetty Ajaton on ajoissa suinkaan ole poikkeus.

Lindholm muovaa folkin, rockin ja bluesin keskelle oman jäljittelemättömän daveilunsa, jonka linja pitää ja toimii levyn alusta loppuun. Vaikka pelkästään Lindholmin soolotuotannosta löytyy lähemmäs 30 albumia, Ajaton on ajoissa sisältää ainakin kaksi Dave-kokoelmalle mahtuvaa laulua: rempseän raikas Sivukadulla ja sodanjälkeisestä ajanjaksosta kertova komea Hiljaisuuden aika. Jälkimmäinen on oppikirjaesimerkki siitä, miten vähemmän on enemmän.

Niin, mihin Daven vuoden 2015 tuotanto oikein sijoittuu, jos sitä peilataan miehen valtavaan uraan? Jos koottaisiin vaikkapa 12 cd:n boksia koko tuotannosta (vähempää ei oikein kannattaisi), sinne mahtuisi mielestäni tältä levyltä edellä mainittujen lisäksi kolme laulua lisää - ja niitä olisi tuskaisen vaikea valita. Yltäisikö sinne uskomaton Ohion Napoleon, jonka haasteellinen pomopersoona “saapuu aina ylhäältä alaspäin ja “jää keskelle portaikkoo esiintymään”. Ja jonka kaimaan liitetty teoreettinen tauti käytöksen syynä kumotaan davemaisen hersyvästi: komplekseja on helppo ymmärtää/jos niihin on selvät syyt/mutt’ hei tää ukko on lähes kaksmetrinen. Vai päätyisikö sinne naispuolisesta casanovasta kertova Liljan Lei tai tarttuva Art Tourist -hassuttelu. Ehkä sittenkin henkilökohtaisen kuuloiset rakkaus- ja parisuhdelaulut Niinkuin meri tuntee veden ja ikä- sekä luonne-eroja ruotiva, oivasti nimetty 63 & 36.

Mutta joka tapauksessa viiden vuosikymmenen kronologisesti niputtavan boksin viimeinen laulu pitäisi olla hauras ja omaelämänkertaisen tuntuinen muusikkokuvaus Kuka on oikeassa huomenna? On hyvä olla olkapää johon luottaa/silloin kun ei luota mihinkään -- muiden seurassa laulan/vain yksin itken -- tästä kun lähden/häviävä jälki jää/ei sen enempää/se riittää.

Dave Lindholm olisi tunnetumpi ja menestyneempi taiteilija, jos hän olisi luonut uraansa suunnitelmallisemmin (tai soittaisi edes joskus tuoreimman levynsä ässäbiisejä myös keikoillaan). Mutta eikö olisi kohtuutonta vaatia tätä, sillä juuri tämä fiilispohjaisuus leimaa miehen musiikkia ja tekee siitä täysin ainutlaatuista; siihen musiikkiin me ihastumme. Kuten Dave toteaa Sivukadulla-laulussa: virhe ei oo väärin/vaan askel kohti oikeaa/jos pelkäät kaikkee/voit elämän unohtaa.