Puunhalaaja: Puunhalaaja

Soliti

Onko siitä mitään apua, että halaa puita? Eiväthän ne kuitenkaan halaa edes takaisin, vai halaavatko?

Tarina ei kerro mistä Puunhalaaja -yhtye tulee, mitä se tavoittelee, tai mihin se on matkalla, mutta bändin itsensä mukaan nimetty albumi antaa joukon vahvoja johtolankoja. Positiiviselta tavalla poloista pop-musiikkia värittää vahva folkin leima, ilman mitään perinnesoittimia tosin. Kiekolla ei siis kuulla suruista sahan soittoa, sillä moinen olisi puustolle vaaraksi, sitä paitsi vanhasta kunnon sähkökitarastakin saa kyllä riittävästi mollia esiin.

Vähemmän on halaajien aarniometsässä enemmän, vaikka Härkä ja paimen heittääkin pientä beatlesmaisuutta kehiin normaalia koristeellisimmissa taustoissaan. Pienet istukkaat nostavatkin biisin oksan verran muiden yläpuolelle, joten moista jalostustyötä kannattaisi ainakin harkita tulevaisuudessa. Toinen valioyksilö on kesäisen utuinen ja pulppuava Päivänkakkaroita, joka soi kuin rauhoittavia nauttinut alku-uransa Pink Floyd. Lo-fisti helkkyvät kappaleet tutkivat arjen nurjia puolia ja taitoskohtia, joiden rypyt nähdään tosin useimmiten rahdun humoristisessakin valossa. Elämä on vain elämää, eikä siitä kuitenkaan selviä elossa lopulta kukaan.

”hymyillään niin kuin voittajat / musta ei oo sun laulun sanoittajaks, jee jee / mut me ollaan täällä hetki vaan niin hymyillään, hymyillään”

Ei niistä puista taida olla hyötyä, kuten Pulpkin aikoinaan totesi, mitä nyt pitävät meidät elossa. Eikä maailma ole ainakaan huonompi paikka, kun joukossamme on Puunhalaajia.