Saimaa: Matka mielen ytimeen

Pepe Willbergin ja Saimaa-orkesterin yhteisalbumi oli paitsi herkkua joka solulle myös jättimenestys. Ilman Pepeä bändi julkaisee vihdoin debyyttialbuminsa, jolla viimeisetkin estot kadotetaan. Saimaa-ilmiö tulee suljetun ladon ovista läpi psykedeelisenä, puhallin- ja jousisektiolla sekä kuorolla kuorrutettuna happoteatterilaivana, joka ei voisi vähempää välittää mitä muut siitä pitävät. Saimaa ei ole täällä miellyttääkseen, Saimaa on täällä vetääkseen turpaan.

Tähän on tietysti yksinkertainen selitys: orkesteri ei tiennyt tekevänsä albumia. Jamisessiot päätyivät pitkäsoitoksi vahingossa - tai kuten nokkamies Matti Mikkola kertoo: “Viimeistään tämän levyn jälkeen olen varma, että parhaat jutut yllättävät tekijänsäkin.” Sattumalla oli merkittävä osuus monessakin mielessä. Saimaa olisi halunnut esimerkiksi soittaa lisäkeikkoja Willbergin kanssa, mutta ne jäivät toteutumatta Mikkolan mukaan “määrittelemättömistä syistä”.

Matka mielen ytimeen -albumin musiikin kannalta merkittävin sattuma tapahtui kuitenkin Dominican saarella. Mikkola tapasi siellä lomaillessaan saksofonisti-huilisti Jussi Paavolan, joka kasvattaa Karibialla appelsiineja ja myy niitä paikallisella torilla. Kun Paavola tuli käymään Suomessa, oli pakko koota Saimaa yhteen ja järjestää cover-jamisessiot. Karibian-vieras vastaakin kitaristi Timo Kämäräisen ohella 73-minuuttisen levyn kaikista soolo-osuuksista - ja niitähän riittää.

Paavola tuo Saimaan 70-luvun psykedeeliseen progeiluun myös jazz-sävyjä - 70-luvulta tietenkin. Vaikka perkeleellisen isosti ja komeasti soiva rock’n’roll on albumin ytimessä, huilun ansiosta takaumia tulee myös vaikkapa Vesku Loirin pilviseen 4 20-klassikkoon. Jo avauksena soiva Joutsenlaulu lyö luun kurkkuun, ja Myrskyluodon Maijan teema soi kauniisti, kun Saimaa vellottaa välillä vaahtopäitä ja ulvottaa hurrikaaneja.

Juicen Per Vers, runoilija soi rakenteeltaan melko orjallisesti, mutta siihenkin bändi onnistuu löytämään upeita yksityiskohtia. Matka mielen ytimeen onkin valtaosaltaan täyttä kymppiplussaa ja korvakarkkia, mutta pari kauneusvirhettä on matkaan mahtunut. Siinä missä usvainen Lentävä kalakukko onnistuu lähes kaikessa, yli 15-minuuttinen liian Levoton tuhkimo jää etäiseksi sisäpiirin vitsiksi. Jazz-ikivihreä Cristo redentorissa teemasta karkaaminen muihin tunnelmiin ei puolestaan tunnu istuvan lainkaan. Ilman näitä kupruja kyseessä olisi takuulla vuoden paras albumi. Komea se on toki nytkin.