The Black Light Theatre: Soul Transplant

Omakustanne

Pian vuosikymmenen kasassa ollut The Black Light Theatre julistaa olevansa stadionbändi ilman stadioneita. Ironia on aina tervetullutta ja kieltämättä ryhmän takoma hard/classic rock saattaisi toimia suuremmillakin areenoilla, kunhan muutamat ongelmakohdat saadaan vain ratkaistua.

Musiikissa, ja erityisesti rockissa, jännitteet eivät ole pahaksi, mutta Soul Transplantin kireys ei vaikuta oikein missään kohdin positiiviselta voimalta. Osa probleemoista on johdettavissa suoraan kappalemateriaaliin, jossa uransa rokkaavin The Cult, nuori L.A. Guns ja luonnollisesti Ratt kaikuvat eri ratkaisuissa. Eikä biiseissä ole muuta ongelmaa kuin se, että ryhmä pyrkii vimmatulla voimalla luomaan omia kuolemattomia helmiään em. orkestereiden jo aikaa sitten loppuun kaluamista paloista, mikä kuuluu rystysten natinana kun kitaraa puristetaan ja täydellistä kertsiä jahdataan. Vokalisti/kitaristi Johnny Ratt kuulostaa myös väärällä tavalla tuskaisalta ja uskoisin, että suotuisammassa tilanteessa miehestä irtoaisi luonnollisempiakin ääniä. Täysin toinen asia on tietysti se, mitä mies laulaa. Rock’n’roll on klisheiden kierrätystä, mutta täytyykö ne kaikki ympätä saman albumin teksteihin? Maailmassa olisi ollut jo riittävän monta kipaletta, jotka on omistettu sweetlittlesistereille.

The Black Light Theatre hallitsee muodon, mutta on täysin hukassa oman äänensä kanssa. Soul Transplant onkin nimensä veroinen teos, mutta sielusiirrokset eivät ole onnistuneet kuten pitäisi ja lopputuloksensa on jukeboksilta kuulostava nippu biisejä. Eikä se varmaankaan ollut tarkoitus urakkaan ryhdyttäessä.