Markus Perttula: Monta tarinaa

Kaakao

Markus Perttulan toinen pitkäsoitto on askel keskemmälle valtavirtaan, esikoislevyn vimmaisen folk-rockin vaihtuessa hiljalleen pehmeämmän popin aaltoiluun. Kenties Monta tarinaa on myös jonkinlainen reaktio Perttulan luotsaaman Sans Paraden barokkipopin keveään raskauteen, sillä soolokiekon yhdeksää kappaletta ei voi todellakaan kuvata raskaiksi, runsaiksi tai ylitsevuotavan elokuvallisiksi.

Perttulan toisella soololla palikat ovatkin pääosin suorissa riveissä. Ainoastaan avauksena kuultava viisiminuuttinen Haikailu ja kiekon sulkeva, mitaltaan peräti viisi ja puoliminuuttinen, Tulivuori, vihjailevat että matka pisteestä A pisteeseen B voitaisiin taittaa muutenkin kuin lähes suorinta tietä. Onnekseen Perttula osaa kirjoittaa simppeleitä ja toimivia pop-kappaleita, joissa miehen persoonallinen laulutyyli pääsee oikeuksiinsa. Esimerkiksi napakka ja taloudellisesti osiaan käyttävä Elä ja sirkesalomainen Kulkee ovat kuin luotuja radioaalloille, eikä Nostalgiaa ole myöskään mikään vaikea raita, kunhan Berliini-Bowien avaruuksista muistuttava intro vain ohitetaan.

Tarinoissa aika kulkee eteenpäin, eikä elon tempo jätä rauhaan. Em. avausraita Haikailu osaa summata tahdon voiman ehkä ytimekkäimmin, pienen ihmisen tehdessä suuria päätöksiään. Yleensä nostan esiin sitä kuinka tärkeää on että kappaleessa mennään eteenpäin, tarina kehittyy ja lopussa ollaan eri pisteessä kuin alussa. No, Talot on kallellaan rikkoo tuota kaavaa – ja vieläpä erittäin onnistuneesti. Harmi että Perttula ei rohkene useammin mukavuussektorinsa ulkopuolelle, vaan tyytyy niihin suorempiin väyliin. Monta tarinaa on kelpo levy, mutta suureksi teokseksi sitä ei voi kutsua ja kulutustuotteeksi siltä löytyy liian vähän singlemateriaalia.