Seli Seli: Puoliautiomaa

Pihlaja

Pidän minimalismista myös musiikissa. Pidän siitä oikeastaan erittäin paljon ja nostan heti hattua oululaiselle nelimiehiselle Seli Selille, sillä harvoin levyn mukana on tullut kahden lauseen mittaista saatekirjettä. Lyhyesti virsi kaunis ja let the music do the talkin’, kuten eräskin bostonilainen aikoinaan asian kiteytti.

Minimalistista. Lähdetään liikkeelle tuosta termistä ja vedetään siitä lankoja kohti psykedeelistä rokkia, mutta otetaan mukaan myös krautrockin junnaus, toisto sekä hypnoottisuus. Sotketaan vyyhtiä vielä pienillä myönnytyksillä 70-luvun stadionrockin ja Pink Floydin suuntaan, sekä shamanistisen suomirockin nyöreillä, ja näin olemme sulkeneet Seli Selin kehysten sisään – ainakin melkein.

Videobiisinäkin nautittava Puoliautiomaa osuu jo lähelle Sielun Veljien kiihkoa, mutta lähes kahdeksan minuutin mitta lypsää raivon lopulta vähiin. Post-punkin palasia mukaan kuvaan tuova Värivaloissa osaa sen sijaan suhteuttaa itsensä käytettävissä oleviin ulottuvuuksiin, joten loppua kohden kasvava ja sitten vielä yhden uuden elämän löytävä teos nousee kiekon ytimeksi. Ainoastaan pari astetta krautimpi Unessa pystyy vastaamaan värivalojen loisteeseen, vaikka Rotat yrittääkin ansiokkaasti tuoda kaavaan mukaan mystisen Amerikan hämyisimpien saluunoiden tunnelmaa.

Seli Seli ei selittele vaan tekee omaa juttuaan, pidit siitä tai et. Yhtyeen rock on mielenkiintoinen sekoitus suomalaista, saksalaista ja anglo-amerikkalaista perintöä, jossa painopiste on annettu kahdelle ensinnä mainitulle. Kappaleet saavat vapaasti kehittyä ja kasvaa, jopa siinä määrin, että vastaisuudessa pieni karsinta voisi olla paikallaan. Toinen vaihtoehto on tietysti jatkuva paisuttaminen, mutta noinkohan tuossa suunnassa on kovinkaan kiinnostavia teitä luvassa?