Eastwest Records

Muse aloitti uransa muovisena Radiohead-kopiona viitisen vuotta sitten. Oman äänen löytäminen on osoittautunut bändille hieman pulmalliseksi, edellinen pitkäsoitto Origin of Symmetry sai syystäkin ristiriitaisen vastaanoton. Kahden vuoden takaisen Musen sekava tila näkyi selvästi esim. Plug in Baby-videolla, joka olisi voinut olla Guccin mainos niitteineen, nahkoineen ja designerhuonekaluineen. Aggressiivinen teatraalisuus on uudella Absolution-levyllä viety äärimmilleen ja nyt täytyy hieman ihmeissään todeta, että se toimii sittenkin. Itseluottamusta ja suuria soundeja ämpärikaupalla, eikä ole mikään yllätys, että Muse on suosionsa huipulla Englannin lisäksi etenkin Italiassa.

Harva bändi voisi silmää räpäyttämättä mainita vaikutteikseen sekä Tsaikovskin että Wagnerin ja sekä Tim Buckleyn että Rammsteinin, mutta Musen kohdalla tämä kuullostaa paitsi mahdolliselta myös todennäköiseltä. Lähin vertailukohta Britanniassa lienee kuitenkin Queen, joka yritti jo 70-luvulla naittaa oopperaa ja speedmetalia. Freddie Mercuryn saappaita on turha lähteä etsimään, Matt Bellamy hukkuisi niihin. Mutta saman tien on todettava, että niin hukkuisi kuka tahansa muukin.

Vaikka Radioheadin 2+2=5 olisikin helppo mahduttaa Absolutionille kovin monen huomaamatta, niin Muselle on annettava tunnustusta omaperäisestä soundista. Omaperäisestä nimenomaan vuonna 2003, kun suuruudenhulluus ei ole varsinaisesti muodissa. Absolution on rohkea levy ja nenä taivasta kohti kolmikko tuskin huomaa, vaikka joku hieman teennäiseksi vielä haukkuisikin. Ja mikä tärkeintä, Absolutionin biisimateriaali on riittävän kovaa tasoa perustelemaan sairaalloisen itseluottamuksen. Time Is Running Out keikkuu siellä vuoden 2003 sinkkujen vähiten huonossa joukossa ja ihmettelen, jos Hysteria ei ole julkaisuvuorossa seuraavana. Skaala levyllä vaihtelee Blackoutin romanttisesta unettavuudesta Stockholm Syndromen asennemetalliin (nimestään huolimatta biisi ei kerro kaupungista, joka tukehtui liian moneen suuri-ikkunaiseen kahvilaan). Parasta antia ovat ilmiselvien sinkkujen lisäksi iskelmäinen Sing for Absolution, kasarihevahtava TSP, joka tosin on parempi kuin yksikään mieleen juolahtava kasarihevibiisi (jos Iron Maidenin tuotantoa ei oteta lukuun) sekä Butterflies & Hurricanes, joka sinnittelee tukehtumaisillaan omaan kunnianhimoonsa. Vastapainoksi levyn tärkein raita on etnoiskelmää ja kahvilajazzia yhdistävä Endlessly, jonka aikana kolmikolla pysyy kieli tukevasti poskessa.

Musea tuskin tullaan muistamaan kahdenkymmenen vuoden päästä sinä suurena edelläkävijänä. Absolution on hyvä yritys saada ihmiset muistamaan kuitenkin, syystä tai toisesta. Maailmanlopun meininkiä on vaikea ottaa aina kovin vakavasti, mutta toisaalta miksi tuhlata aikaa vallankumouksiin, kun voimme saada maailmanlopun jo nyt. Levyllinen Sherman-tankin lailla päälle jyrääviä kertosäkeitä on kerralla aika paljon nieltäväksi, mutta pienempinä kerta-annoksina Muse-kuuri on suositeltava ainakin niille monille meistä, jotka tietävät vihaavansa Musea jo hyvissä ajoin ennen kuin ovat kunnolla kuunnelleet prosenttiakaan bändin tuotannosta. Ehkä maailma sittenkin tarvitsee Musensa.