Vellamo: Koskenkylä

Soiva

Folk voi olla ratkiriemukas asia, jopa näillä pohjoisilla rannoilla. Tätä ohjenuoraa toteuttaa vokalisti Pia Leinosen ja multi-instrumentalisti Joni Tialan luotsaama yhtye, joka omien sanojensa mukaan luo mm. taianomaisia nykyfolk-tunnelmia. Esiintymiskielenä toimivat tasapäiset suomi ja englanti, mikä antaa levylle kahtia jaetun fiiliksen.

Koskenkylä on kymmenen sangen erilaisen kappaleen joukko, josta on vaikea löytää kaiken kattavaa ydintä tai punaista lankaa. Yhtye tuntuu suuntaavan aina sinne minne tuuli sattuu johdattamaan, joten kalevalaisen pohdiskelun perään voi hyvin vetäistä virtaviivaistettua folk-poppia, singer-songwriter meininki amerikkalaiseen malliin on tietysti myös tervetullutta, samoin kuin irlantilainen ryyppylaulu ja leonardcohenmainen sanoilla ja rytmeillä piirtely. En voikaan muuta kuin ihailla Leinosen ja Tialan rohkeutta. Kaksikko ottaa omasta kulttuuristaan reippaan otteen, antaa sen raikastua maailmalta omaksutuista iloisemmista väreistä ja näitä vaikutteita väritetään myös rohkeasti ristiin. Kiitos tämän ennakkoluulottomuuden Elämä on hauras voi keinua hitaasti paikallaan ja Colours of the Meadow saattaa poppailla kuin The Crash takavuosina, puhumattakaan siitä kaikesta muusta.

Vellamon albumi on kuin kutsu juhliin joissa (ainakaan allekirjoittanut) ei voi kuin ihmetellä, että mitä kaikki muut ovat oikein nauttineet. Koskenkylä räiskyy, helkkyy, haastaa ja tuntee niin syvällä skaalalla, etten tunne oloani kotoisaksi sen seurassa. Yksi suuri syy on kiistatta kieli, albumista kun tulee mieleen kahden eri EP:n väkivaltainen törmäys. Hienoa musiikkia, näppäriä biisejä mutta kokonaisuutena sillisalaattimainen ja lievästi liian ADHD makuuni. Viisi tähteä rohkeudesta ja asenteesta, raskaasti miinusta monesta muusta puolesta.