Joni Tiala: Southern Crossing

Soiva

Onko musiikin perimmäinen tarkoitus vain viihdyttää ja tuoda iloa elämään, vai kenties haastaa kuulijaansa niin rakenteellaan kuin tarjoamillaan mielikuvilla? Kysymys on oikeastaan ikuinen ja jokainen voi vastata siihen kuten haluaa. Joku voi vastata kysymykseen yhdellä sanalla, toinen taas kokonaisella albumilla, kuten mm. Moonwagon ja Vellamo -yhtyeistä tuttu Joni Tiala. Herra pyrkiikin ensimmäisellä sooloalbumillaan kunnianhimoisesti sekä viihdyttämään että haastamaan kuulijansa, käyttäen tehtävässään folkahtavan progerockin, kevyen krautrockin ja hiukan jopa ambientin saloja. Ja jotta urakka ei vain olisi liian helppoa, on koko albumi yhtä raitaa lukuun ottamatta instrumentaalilevy.

Sanaton musiikki on siitä upeaa, että sen synnyttämät visiot ovat aina yksilöllisiä. Toki kappaleiden nimet antavat hieman osviittaa siitä mitä tekijä niillä haluaisi mahdollisesti välittää, mutta musiikin vastatessa sanoista juuri mitään rajoja ei todellisuudessa ole. Kuunneltuani Southern Crossing -albumin pariin otteeseen päähäni oli muodostunut kuvia kaukaisista vuorista, kuulaista ja sumuisista aamuista, sekä peilityynistä alppijärvistä. Nämä elementit nousivat esiin toistuvasti, mutta etenkin Moving Clouds soi majesteetillista rauhaa ja huokuu seesteisiin aamuihin yleensä yhdistyvää hetkestä haltioitumista. Eivätkä edes kappaleen pienet viittaukset keskitien rockin suuntaan pystyneet sotkemaan tätä tunnetta. Vinyyli/kasetti –hengessä kahteen osaan jaetun albumin ensimmäisen puoliskon päättävä Secret Canyons ilahduttaa myös raikkaalla leikkisyydellään, Tialan onnistuessa sekoittamaan musiikillisen leikkinsä palat mestarillisesti.

Jälkimmäisen puoliskon merkittävämpiin hetkiin lukeutuu puolestaan Across the Pasific, joka antaa suunnan albumin yhdelle osalle, niin selvästi Waves Crash In nivoutuu em. proge-kaunokaiseen. Folkimmin helkkyvä The Page is Turning nostaa niin ikään hymyn toistuvasti huulille, vaikka alkuun reilussa kahdessa minuutissa läpikäytävä numero tuntuu tarpeettoman lyhyeltä. Tuossa ajassa olennainen kuitenkin välittyy ja tätä samaa, lähes huomaamattoman kiiruhtamisen politiikkaa, Tiala toteuttaa halki kiekon. Kulloisenkin teeman ja idean parissa vietetään vain se määrä aikaa kun kulloinkin on tarpeen. Aluksi tinkimätön näkemys vaikuttaa hätäilyltä, mutta reilun 40 minuutin mitassa albumi on tosiasiassa ihanteellisen mittainen. Oikeastaan täydellinen, kun asiaa tarkemmin miettii.