Sielurisat: Harvoin tarjolla

Omakustanne

Mitä on rockin ja iskelmän välissä? Suunnattoman kaupallisen potentiaalin ja Yön lisäksi siis.

Nelisen vuotta toiminnassa ollut Sielurisat lähtee kunnianhimoisesti etsimään itselleen paikkaa suomirockin ja iskelmärockin kaksoisauringosta, aseinaan perinteisyys, melodisuus sekä iskevät kertosäkeet. Ulkoisilta mitoiltaan Harvoin tarjolla saakin ruksattua avainkohdat, sillä biiseissä on tarttuvuutta, eikä yhtye ärsytä liikaa vaikka herkkiä aiheita toisinaan käsitteleekin. Rohkeimmillaan ryhmä on kun Laiha Liisa kärvistelee syömishäiriöissään ja Kipinä-Mikko juo liikaa viinaa, eikä herkistelyäkään tietysti kavahdeta.

Teksteissä uskotaan nykyiseen arkikieleen, mutta kuinka ”hyvät on vibat ja fiilarit” tämän myötä, sen jokainen kuulija voi tahollaan päättää. Omaan korvaani osa heitoista vaikuttaa väkinäisen rennoilta, aivan kuin tässä todisteltaisiin todistamasta päästyään, että sitä ollaan rehtejä perusheppuja, juuri sopivan hulluja mutta silti luotettavia. Tekstin muoto kyllä hallitaan, mutta mielestäni parhaimmissa lyriikoissa on aina yks tai kaksi ns. sääntöjä rikkovaa palasta, jotka tekevät lopputuloksesta niin unohtumattoman. Sama lievä varman päälle peluu tuoksahtaa sovituksissa, sillä biisien taustat lätkitään metritavarana, eikä kaavoja lähdetä murtamaan edes helpoimmissa risteyksissä.

Kitara soi ja rytmiryhmä soittaa kuin Kolmannen Eppu Julietin Koneessa, mutta eikö tämä ole jo tehty monen monituiseen kertaan? Enkä sano ettei näin voisi tehdä, mutta siinä tapauksessa edeltäjät pitää ylittää jollain tavoin, on se sitten rajoja edes hiukan eteenpäin työntävä soundillinen paketti, tai vaikka kappaleiden rohkea riisuminen ja raaistaminen. Muussa tapauksessa biisikynä on saatava aivan uskomattoman kovaan terään ja omiin biiseihin on todella uskottava, eikä sittenkään ole taetta että syntyisi uusi Kahdeksas ihme.