Moonwagon: The Rule of Three

Running Moose / Presence

”The ending is just the beginning.”

Tämä möreällä äänellä kahteen kertaan lausuttu toteamus käynnistää Moonwagonin kolmannen pitkäsoiton. Itse asiassa kuuden raidan ja kolmen vartin mittainen The Rule of Three on julkaistu jo heinäkuussa, mutta tuntemattomasta syystä levy kopsahti Desibelin postilaatikkoon vasta jokunen aika sitten. Musiikki on kuitenkin ajatonta, ja näin syvältä luotaava progerock vielä erityisesti, joten annetaan kuluneen ajan olla ja annetaan albumille uutta aikaa. Eli oliko se nyt kana vai muna, vai mistä tässä oli kyse…

Hyvin nopeasti käy ilmi, että ainakin kaksi asiaa on päivänselviä. Ensinnäkin Moonwagon on proge. Se on proge 70-luvun hengessä, äärimmäisen suurilla kirjaimilla ja yesmaisen melodisella tavalla, josta voi löytää himpun verran myös progeimman Rushin taikaa. Yhtye on tosin niin kaukana ulapalla, ettei sieltä näy enää juuri muihin suuntiin ja Moonwagonin proge on niin sopuisaa, harmonista ja rikkeetöntä, että kuvaan suorastaan kaipaa paria säröä. Puolivälin tienoilla kuultava Run to the Sun nostaa toki fiiliksiä yllättävillä vokaaleillaan, mutta muuten vaikutelma on tarpeettoman siisti ja käytännöllinen.

Toinen selvä asia on ryhmän lukkarinrakkaus kraut-rockia kohtaan, mikä on tosin vähenemään päin kolmannella albumilla. Syynä tähän voi olla ainakin osin kosketinsoittaja Ami Hassisen lähtö, mutta niin tai näin, yhtye tuntuu samalla hukanneen yhden merkittävän ulottuvuutensa ja mahdollisuutensa. Siinä missä krautitettu proge rikkoi mukavasti totuttuja kaavoja, on trioksi kutistunut ryhmä siirtynyt yleisesti hyväksytyille vaellusreiteille, mitä täytyy pitää pienenä tappiona.

Ankkurikappaleeksi kiinnitetty, miltei 17 minuutin mittainen, The Journey Back Home jättää kokonaisuudesta epäselvän ja lievästi väsähtäneen vaikutelman. Kappale ei yksinkertaisesti kanna koko matkaa, vaikka toisinaan krauttaakin herkullisesti progeilun ohessa, ja samalla koko albumia vaivaavat ongelmat heijastuvat päätöksestä. Paljon on hyvää, taitoa ja visiotakin riittää, mutta rohkeutta – siitä tuntuu nyt olevan puutetta.