Mustarinta: Kadotettu aika

Broken Life

”Synkkää folkrockia itäsuomalaisittain” seisoo Mustarinta-orkesterin toisen pitkäsoiton saatteessa. Mieleen nousee nopeasti kaksi kysymystä: ensinnäkin, miten alkuvuodesta 2014 perustettu bändi voi julkaista jo toista pitkäsoittoaan ja toisekseen, onko olemassa itäsuomalaista folkrockia joka ei olisi synkkää?

Synkkyys on kahdeksanhenkisen bändin kohdalla suureen, mutta ilmavaan, äänimaisemaan ujutettua melankoliaa, joka painaa myös silloin kun periaatteessa kaikki olisi hyvin, tai ainakin siedettävästi. Aikanaan on kaunis johdatus ryhmän kabinettiin, mutta vasta toisena soiva Jatkot löytää maalinsa, sillä näillä paikkein Mustarinta löytää luonnollisen paikkansa Nick Caven ja Viikatteen välimailta. Rinnassa soiva kaiho saa välillä rakeisempia ilmenemismuotoja ja sävykkäästi kajahteleva Tippa ja valtameri vie tuon kehityslinjansa luonnolliseen huipentumaansa. Enpä muista aivan vähään aikaan kuulleeni yhtä intensiivistä huilusooloa rock-biisissä.

Kiekon vahva keskiosuus jatkuu Lunta ja hyvä on olla -raidan upealla vyörytyksellä, jossa oikeastaan hämmästyttävän vähällä määrällä aineksia saadaan luotua jotain maagista. Albumin todellinen kulttuurihistoriateko on kuitenkin Kuka murhasi Kyllikki Saaren?, jonka loi aikoinaan sittemmin myyttiseksi henkilöksi kasvanut Folk-Viljami. Oli hienoa kuulla biisi jonka tunsi jo lapsuudesta, mutta joka oli täysin unohtunut vuosien saatossa.

Synkkäähän se on, sitä ei käy kiistäminen, mutta Kadotettu aika on silti myös jotain muuta. Jotain joka hehkuu kuin surumielisyys voi nyt vain pohjoisessa sydämessä hehkua. Vaikea tätä on muille selittää, eikä sitä ehkä tarvitsekaan.