Arpia: Rumia sanoja

Ainoa

Kai varoituskellojen pitäisi jo soida, kun bändi nimeää esikuvikseen D-A-D:n ja Juha Tapion, mutta toisaalta moinen julistus jos mikä saa tarttumaan kiekkoon ja haasteeseen. Ja mitä sitten jäikään käteen?

Arpia soittaa, albumin saatetta edelleen lainatakseni, positiivista ja energistä rakkausrockia. Tässä yhteydessä energisyys tarkoittaa tuhtia, mutta riittävän rosottomaksi hiottua äänivallia sekä isoja kertosäkeitä, jotka kumartavat Desmond Childin perinnölle. Eikä siinä mitään, sillä kaikilla on musiikin sarallakin taatusti esikuvia, ja ne jotka väittävät muuta ovat joko asuneet koko ikänsä luolassa tai sitten he vain eivät puhu täysin totta. Arpian biiseistä ei vain löydy niitä rakkauden jättämiä arpia, eikä rumia sanojakaan tule enemmälti vastaan, mikä ei ole mielestäni ihanteellinen tilanne kun tarkoitus on soittaa rockia isosti ja kertoa aidoista tunteista.

Uskon ymmärtäväni mitä Arpia tavoittelee, joten nostan esiin palasen rock-musiikin historiasta. Kun Springsteen lauloi eri kappaleissa Wendylleen ja Marylleen 40 vuotta sitten, saattoi miehen äänestä kuulla puolittaisen raivon ja epätoivon. Noihin sittemmin klassikoiksi kasvaneisiin tarinoihin voi edelleen uskoa, sillä niistä suorastaan vuotaa hiki ja niiden kautta voi aistia silmäkulmaan väkisin puristuvat kyyneleet. Mikäli Arpia pystyy saavuttamaan saman omilla kappaleillaan, sekä erityisesti niiden tulkinnoissa, saattaa se ylittää D-A-D:n, Juha Tapion ja kenties lopulta jopa pomon. Nyt kyllä kuulen sanat mutta en usko niitä.