Sonik: Ääriviivat

Omakustanne

Suurin vedoin piirrettyä kitarapoppia esittävä Sonik ymmärtää draaman päälle. Ääriviivat on kuin lämpimämmissä sävyissä esitetty Roy Anderssonin elokuva, tai Kent, jonka melankoliaa on vain lievästi suometettu. Nämä tekijät voivat olla se syy miksi et mahdollisesti pidä albumista, tai miksi tulet rakastumaan siihen sydämesi pohjasta, mutta ainakin kiekkoon on vaikea suhtautua välinpitämättömästi. Moiseen Sonik on aivan liian suuri, rakkaudenkaipuinen ja siro.

Debyyttialbuminsa julkaisseen bändin moottoreina toimivat Stellallekin kappaleita säveltänyt Heikki Marttila, sekä hienoja tekstejä rustannut Ville Härkönen, jolla on taitoa löytää arjen tavallisuuden loputtomat rikkaudet. Kuten suurissa tarinoissa konsanaan, kaikki käynnistyy saapumisesta, kun Ääriviivat suureen tarinaan tuo muassaan kaukaisen rakkaan, joka on kuten olit juuri unelmoinutkin, ja on silti samalla jotain niin paljon muuta. Rakkaus ja monet siihen liittyvät tunteet toimivat tämän jälkeen ohjenuorana, kunnes kaikki päättyy ainakin ajatuksen tasolla tapahtuvaan poistumiseen. Mun pitää nyt lähtee onkin kiistatta albumin upeimpia saavutuksia, jonka myötä kiekosta jää miellyttävän viipyilevä maku.

Harmi kyllä alun ja lopun välistä löytyy myös heppoista materiaalia ja klisheistä soopaa, sillä olisin todella halunnut pitää Sonikin jokaisesta kipaleesta. Onneksi Jessica, Kuumaa kamaa ja Kusipää antavat ankkuriraidan lisäksi riittävästi potkua takaosastolle. Radiosoittokelpoista materiaalia löytyykin sen verran, että bändille on helppo povata koreaa tulevaisuutta laajakankaisen poprockin saralla.