Oiva Väre: Kahlekuningas

Omakustanne

Mikähän siinä on että tummemmat tarinat uppoavat niin hyvin suomalaiseen makuun? Onko sillä jotain tekemistä vähäisen valon kanssa, vai onko kaiken syy löydettävissä geeneistä saakka? Vastausta voi jokainen meistä vain arvailla, mutta oululainen Oiva Väre on joka tapauksessa ammentanut musiikkiinsa jotain oleellista tuosta mysteeristä. Bändi antoi jo murhevaroitusta kahden vuoden takaisella Osa jotain suurempaa -albumilla, joka kärsi lopulta vain lievästä persoonattomuudesta.

Kaksi vuotta on kuitenkin pitkä aika ja albumeidensa välillä Oiva Väre on kehittynyt valtavin harppauksin. Muutamalla raidalla soundiin on hiipinyt folkahtavaa meininkiä, toiset iskevät silmäänsä vuorostaan rautalangan suuntaan, eikä rosoinen rock ole sekään unohdettu sarka. Todellinen tempun yhtye tekee kuitenkin yhdistäessään ja muovatessaan näistä paperilla lähes toisiaan vastaan sotivista elementeistä tasapainoisen teoksen. Tavallinen Virtanen voi helkkyä kuin 80-luvun Röyhkä & Narttu, ilman että karmeista teoista kauniisti tarinoivat Mistä Johnny Cash vain lauloi ja Fundamentalisti häiriintyisivät moisesta millään tavoin. Romuluisesti rämisevä Eskapisti melskaa hieman myöhemmin juuri oikeassa kohdassa, jotta Vallaton pääsee iskemään melankolianyrkkinsä suojaamattomaan palleaan. Ja voisiko albumi päättyä hyytävämmin kuin Viha teki meistä veljet raidan kautta? Jälleen kerran aihe on arka, mutta siihen löydetään rakentava, kenties jopa kaunis kulma.

Kuten arvion ensimmäiset lauseet ja yllämainittujen kappaleiden nimet jo antavat ymmärtää, tekstit ovat tummia – paikoin jopa synkkiä. On kuitenkin yksi asia vain valittaa ja piehtaroida lätäkössä, kun kuravedestä ja mudasta voi luoda näinkin upeita kollaaseja. Mikäli yhdentoista raidan joukosta olisi tipautettu ne pari heikointa laidan yli, kasassa olisi viiden tähden iskulevy, eikä siitä jäädä nytkään kauas. Upeaa, kerrassaan upeaa ja ajatuksia herättävää rockia, joka puhuu ainakin allekirjoittaneen sydämelle suorin vedoin.