Uniruukki: Uniruukki

Kanteleensoittaja Aino Ruotasen ympärille rakentunut Uniruukki voisi paperilla kuulostaa lähinnä folkilta, maailmanmusiikilta tai etno-jatsilta mutta nykymuodossaan rumpali Joona Räsäsen ja basisti Ari-Pekka Kauppisen täydentämä trio seikkailee enemmän progerockaavan vaeltelevissa, melko hikisestikin laukkaavissa maisemissa. Uniruukki kuulostaa monessa kohtaa enemmän hämyltä mutta energiseltä kitaraprogeilulta tai freejazz-kaahailulta kuin millään tasolla kantele-keskeiseltä soitolta. Se jo kertoo että perinteisen raja-aidat on Uniruukin toimesta jyrätty jo ihan lähtökuopista noustessa. Kanteletta käytetään kuin sähkökitaraa, vain paikoittain seesteisempi näppäily alleviivaa touhun etnisempää maustetta.

Instrumentaalisena paahdetun musiikin solistittomuus korostaa vielä lisää soiton voima-trio henkistä, paikoin jopa autotallin makuista hikeä. Sofistikoitunutta rintakarvaa? Ensimmäisillä kuunteluilla kesti oman aikansa ennen kuin touhun energisestä punaisesta langasta alkoi saada kiinni, Uniruukin keulimisessa on tarpeeksi funkkia haastamaan progetiluttelun jäykemmät perinteet. Paikoin mm. rummuissa on sen verran maukas jazzin vapaamman laidan patina että jopa meikäläisen kaltainen kaikkea muuta kuin progen ystävä nostaa peukkua kolmikon touhulle.

Saatekirjeen mukaan kappaleiden inspiraation lähteinä ovat olleet unet ja unenomaiset tapahtumat, tunnelmat ja tarinat. Vauhtia piisaa sen verran että puhutaan enemmän syvän REM-unen paikasta toiseen absurdisti vaihtelevista seikkailuista kuin rennoista uneen vaipumisista tai raukeista aamu-unista. Painajaiset pysyvät myös poissa, varsinaista painostavaa tunnelmaa ei ole, ennemminkin innostavaa. Leikkisyys täytyy nostaa kuvaavana adjektiivina esiin, kolmikko heittäytyy musiikillisiin matkoihinsa kuin lapsi leikkiinsä, silmät loistaen. Se kuuluu myös lopputuloksessa.