Tiisu: Elämän koulu

Suomalaisen suurin riesa on sisu/se laittaa tunteet uurnaan nukkumaan/Ne patoutuu ja purkautuu/lauantaiyönä kun kello neljä lyö. Tiisu aloittaa jo ensisekunneilla tabujentappotalkoot. Se ei ole tullut tänne mielistelemään, varomaan sanomisiaan ja uppoamaan samalla poliittisen korrektiuden tylsämielisyyteen. Debyyttialbumin avausraita saattaa käynnistyä kuin alkuaikojen Tuure Kilpeläinen, mutta tuon kertosäkeen jälkeen kappale on silkkaa ”Hassisen YUP:tä”.

Parikymppisten kavereiden kolonnaa johtavaa Henrik ”Tiisu” Illikaista onkin jo ehditty verrata Ismo Alankoon. Aluksi kuittasin moiset höperyydet musiikkimedian rakenteellisena hypetyskierteenä, jossa vaahto valuu suusta säännöllisin väliajoin jonkin uuden artistin tehdessä hivenen keskinkertaista paremman ensijulkaisun. Sitten laitoin Hassisen koneen Täältä tullaan Venäjä -debyytin soimaan. Ja sen aloittavan klassikon: Jos rappio on sitä, että rakastaa/ottaa hetkestä kii eikä tahdo tappaa/on mukavaa olla rappiolla/olla vaan täysi nolla. Tosiaan, samoja laajoja aiheita molemmilla, mutta eri kulmasta.

Illikainen edustaa nimittäin uutta, kyseenalaistavaa, piruilevaa ja positiivista sukupolvea. Siinä missä Alangolla on usein ironisoidessaankin läsnä totisuuden DNA, Illikainen on jonkinlainen Martti Servon, Jarkko Martikaisen ja System of a Down -keulahahmo Serj Tankianin hullu tiedemies -hybridi. Tekstien sarkasmissa on monta tasoa, ja kerronnan voi tulkita välillä moniääniseksi: kun laulun alussa kertoja saa elämältä turpiin ja voivottelee omaa kohtaloaan, kuka on se, joka C-osassa kehottaa: vaik elämä on kaunista, aina sitä vastusta? Lisäksi, esimerkiksi Virtaset-biisin rivien välissä oleva kritiikki normienmukaista elämää kohtaan kertoo poikkeuksellisen kypsästä ajattelusta.

En muista milloin valtavirtapopissa olisi tullut vastaan näin valmista ensialbumia. Elämän koulun avaustrio on vuoden parhaita levynaloituksia, albumilla on ainakin viisi ehdotonta pop-rock-helmeä kiehtovine proge-elementteineen ja bändi on soittajien iästä huolimatta aivan erinomaisen näkemyksellinen ja luova. Lisäksi korkealta laulavassa Illikaisessa on sellaista jytinää, jota liian harvoin suomalaisessa rockissa kuulee.

Kun tähän lisätään kiehtovat näkökulmat ja poskettoman hauskat yhden tai kahden rivin heitot (Aijaijai/voi nyt aijaijai/mua niin kismittää/Suomisurun syndroomaa ei voi ismittää), on tasoja jo melko paljon. Ja juuri ne tasot määrittävät, miten musiikki kestää aikaa. Toivoa sopii, että musiikin muuttuessakin Tiisu säilyttäisi pilkkeen silmäkulmassa ja leikkisyyden, jolla se totisesti erottuu. Kun 1990-luvun puolivälissä syntyneet kaverit laulavat Ei ymmärtää voi tätä nykyaikaa/häpäisty on Kekkonen, on selvää että tämä edustaa jotain ihan muuta kuin radiokanavien soittolistoilta keskimäärin tulvivaa mielenmaisemaa.

Kommenttien keskiarvo:

Qsine kommentoi 29.12.2015:

Pisteet:

"Virtaset" on humpaksi naamioitua surullista, liikuttavaa viisautta, jolle vavahduin ja kolahduin suuresti. Somerolaislähtöinen Tiisu kuuluu jo nyt Mononen – Badding – Numminen -jatkumoon. Helvetti, jos Somerolla olisi hiukkaakaan tajua yhtään mistään, tuettaisiin tätä omankylänpoikaa juuri NYT, eikä vasta kuoltuaan!